Kiipesin vuorille – latinalaisen requiemin päivitys

Katolinen requiem, sielunmessu, on pisin katkeamatta jatkunut länsimaisen musiikin genre. Sen juuret ovat kaukana keskiajalla, mutta vanha perinne elää ja uudistuu koko ajan. Hollantilaisen requiemsurvey.org -sivuston mukaan jo tämän uuden vuosituhannen aikana on syntynyt yli 300 uutta requiemia tai requiemhenkistä teosta.

3.11.2012 Kokkolan kirkossa kantaesitettiin uusi requiem. Kari Pappisen säveltämä ja Jaakko Ojatalon sanoittama teos on saanut lisänimen ”Kiipesin vuorille. Nyt teos on taltioitu myös CD-levylle (K-PKK 1), joten teokseen tutustuminen on mahdollista myös niille joille kantaesitys jäi väliin.

Pohjalaisittainkin tapaus on merkittävä. Edelliset pohjalaiset sielunmessut ovat peräisin vuosilta 2007 ja 2009, jolloin saivat kantaesityksensä Joose Tammelinin ja Patrick Vidjeskogin requiemit. Kumpikin on kuitenkin levyttämättä – ainakin toistaiseksi.

Kari Pappisen Requiem on tilausteos, niin kuin vanhastaan useimmat sielunmessut ovat olleet. Keski-Pohjanmaan kamarikuoro halusi juhlistaa 25-vuotista toimintaansa ”kirkkoon sopivalla” teoksella. Pappisen henkilökohtainen motiivi on ollut tuoda vanha requiemteksti ”lähelle nykyihmistä”. Tämän hän toteutti tilaamalla Jaakko Ojatalolta runotekstejä, jotka ikään kuin kommentoivat vanhempaa materiaalia.

Sielunmessun päivitys motiivina ei ole uusi ilmiö. Vanha latinalainen sielunmessu muotoutui vuosisatojen aikana niin että siihen kytkeytyivät osittain liturgiset tai muuten kuolemaan ja hautaukseen liittyvät rukoukset. Lopullinen muoto päätettiin Trenton konsiilissa 1500-luvulla. Latinalainen teksti säilyi ehyenä 1900-luvulle saakka. I maailmansodan myrskyissä syntyi kuitenkin pyrkimys muistaa requiemilla ajankohtaisia tapahtumia. Venäläinen Kastalsky ja britit John Foulds ja Frederick Delius kytkivät vanhaan tekstiin ei-liturgisia, sotaa ja väkivaltaa kritisoivia runoja. Tällä alueella todelliseksi klassikoksi on noussut englantilaisen Benjamin Brittenin suurteos ”War Requiem”(1962). Uudet viritykset ovat levinneet laajalle, osin aivan maallisetkin tekstit ovat löytäneet tiensä requiem-nimen alle. Mutta vanha latinalainenkin on säilyttänyt asemansa. Edellä mainittu Joose Tammelinin Requiem on näyte musiikista, joka järkyttävän voimallisesti nostaa esiin kuoleman ja sen kanssa kamppailevan ihmisen syvimmät tunnot.

Vuorilta näkyy kärsimys

Alaotsikko ”Kiipesin vuorille” tuo Pappisen messuun kaksoisnäkymän. Motiivi kiipeämiseen on halu päästä ”maailmaa katsomaan”, ”pilviä hyväilemään”, ”taivaankantta ja sateenkaarta maalaamaan”. Kiipeilijä kohtaa taivaita tavoitellessaan kuitenkin toisenlaisen maailman. Teemaksi muodostuukin ”Oi tämä kärsimys”. Maailma on täynnä vaivaa, ahdistusta, kärsimystä, rikkoutuneita ja valheessa eläviä sieluja. Kaiken pahan keskellä näkijää kutsuvat kuitenkin kellot jostain kaukaa. Maailman melu tuon kutsun kuitenkin häivyttää. Tekstin tunnot tuovat hakematta mieleen peruskörttiläisen kokemukset ”armonvilahduksista”, joista maan matonen vain ajoittain saa kiinni.

Vanhan perinteisen sielunmessun painopiste on kuoleman tuolla puolen. Jo poismenneelle rukoillaan lepoa ja rauhaa, syntien sovitusta ja armoa. Näen Ojatalon tekstien siirtävän painopisteen aikaan ennen kuolemaa. Taas assosioituu näkymä herännäisyyteen. Joonas Kokkosen ”Viimeiset kiusaukset” on kuvaus uskonkamppailusta, jossa se, että ”yksi sinulta puuttuu”, on viemässä kokijansa epätoivoon.

Ojatalon loppuratkaisu on kuitenkin ”onnellinen”.

”Olit aina paikalla, nyt sen tajuan.
Olit aina paikalla, kaiken näit. Näit äitini kivun ja isäni murheen.
Näin tähtien syttyvän, saavuit elämääni toivottomaan.
Tunsin pimeyden katoavan, poistit oloni turvattoman
sinun luonasi vain.
Olet aina paikalla nyt kun sen tajuan, olet aina paikalla niin haluan.”

Armonvilahduksista on kiteytynyt Lux aeterna, ikuinen valo.

Ojatalon runot ovat ”kommentteja” requiemin osiin Introitus, Kyrie, Dies irae (osittain), Sanctus ja Agnus Dei. Kommentit ovat alkuperäistekstejä laajemmat. Ohjelmalehtinen käyttääkin tekstistä oopperamaista nimeä ”libretto”. Tekstien henkeen olisivat sopineet myös Dies iraen alaosiot Ingemisco ja Quid sum miser. Edellisessä syntinen huokailee posket punastuen syntejään ja rukoilee armahdusta. Hän vetoaa jopa ristin ryöväriin, kun hän niin miksi en minäkin.

Quid sum miser on requiemin protestanttisin säepari:

”Mitä kurja silloin sanon,
ketä puoltajaksi anon
kun ei kelpaa hurskaskaan.”

Ja vastaus on selvä, ”Pie Jesu Domine”, vetoaminen Jeesuksen työhön ja rakkauteen.

Ojatalon tekstistä ei muuten löydy perinteisessä niin näkyvästi esiintyvää Jeesus-nimeä. Tässä hän liittyy Johannes Brahmsin ”Ein Deutsches Requiem”-teoksen tapaan. Brahmsilla nimen puuttuminen on vielä yllättävämpi, koska hän on nostanut saksalaisen tekstinsä suoraan Raamatusta. Yhtäläistä on myös se, että molemmat painottavat enemmän kuoleman kokemusta kuin kuoleman jälkeistä tilaa.

Harmoniaa

Pappisen musiikki on harmonista ja rauhoittavaa. Ei edes Dies irae nosta kovin rajuja tunteita esiin. Lyömäsoittimet puuttuvat orkesterista kokonaan! Varsinkin Ojatalon runot on puettu musiikkiin jota ylitehostettuun ”kevyeen” musiikkiin tottunut kuuntelija voi lähestyä luontevasti. Keski-Pohjanmaan kamarikuoro voi katsoa tulkintansa voitokseen. Laulu on tekstin tuntemuksista aidosti nousevaa, kirkasta, sanat selvästi artikuloituja. Sama koskee esityksen solisteja. Juhlaesitys, mutta ei liian juhlava, tässäkin ”nykykuulijan” odotuksiin sopiva. Onhan nykyään kaikki ”pönötys” tuomittua – vaikka se ikään kuin takaoven kautta saattaa tulla esiinkin juuri siellä, missä sitä arvostellaan.

Pari erikoisuutta on mainittava erikseen. Osa Kyrie on niin kaunis, että sitä voisi esittää erikseenkin omana kokonaisuutenaan vaikkapa lauantain toivotuissa. Siinä on aito rukouksen ja hartauden ilmapiiri. Monesti hyvin tunnetuissakin requiemtulkinnoissa (Mozart!) juuri Kyrie fuugamuodossa muuttaa ilmettään jotenkin vieraaksi.

Kolmannen osan ”kurkkulaulu” on harvinaisuus. Tunnen vain yhden requiemin, jossa tapaa lähestytään. Britti Malcolm Williamsonin Requiem ”For a Tribe Brother” kuoron miesäänet pyrkivät matkimaan australialaista perinnesoitinta didgeridoota. Williamson halusi muistaa AIDSiin kuollutta aboriginaaliystäväänsä mahdollisimman autenttisilla tavoilla. Pappisella kurkkulauluosuus on hyvin lyhyt ja jotenkin jää merkitykseltään arvoitukseksi.

Virsi 600 ilmestyy Ojatalon tekstiin ja Pappisen musiikkiin yllättäen tietoisena ”plagiaattina”. Taas rinnastus Viimeisiin kiusauksiin, Paavon virsi ”Sinuhun turvaan Jumala” Kokkosen järeänä sovituksena. Molemmat erottuvat, ehkä jälkimmäinen hiukan osuvammin?

Suomalaisten requiemtulkintojen joukossa Pappisen/Ojatalon ”Kiipesin vuorille” nousee tulkintojen parhaimmistoon. Se on myös levytyksensä ansainnut.

Requiem – Kiipesin vuorille

Keski-Pohjanmaan kamarikuoro
Marita Kaakinen, sopraano
Hannu Niemelä, baritoni
Henri Uusitalo, kurkkulaulu
Johtaa Kari Pappinen
Kuoron valmennus Marita Kaakinen

Levytys K-PKK 1