Messa per Rossini – jäähyväiset Pesaron joutsenelle

13 säveltäjän yhteisteos: säveltäjät ja heidän osuutensa

Antonio Buzzolla (1815–1871) Introitus ja Kyrie
Antonio Bazzini (1818–1897) Dies irae
Carlo Pedrotti (1817–1893) Tuba mirum
Antonio Cagnoni (1828–1896) Quid sum miser
Federico Ricci (1809–1877) Recordare
Alessandro Nini (1805–1880) Ingemisco
Raimondo Boucheron (1800–1876) Confutatis
Carlo Coccia (1782–1873) Lacrimosa
Gaetano Gaspari (1818–1881) Offertorium
Pietro Platania (1828–1897) Sanctus
Lauro Rossi (1812–1885) Agnus Dei
Teodulo Mabellini (1817–1897) Lux aeterna
Giuseppe Verdi (1813–1901) Libera me

Gioachino Rossinin kuolema marraskuussa 1868 järkytti koko Italian musiikkimaailmaa. Miten kunnioitettaisiin edesmenneen neron muistoa ja elämäntyötä?

Jo muutama päivä suru-uutisen jälkeen Giuseppe Verdi ryhtyi toimiin. Häneltä lähti kirje kustantaja Tito Ricordille. Siinä ehdotettiin laajan muistomessun säveltämistä Italian eturivin säveltäjien voimin Rossinin muiston kunnioittamiseksi. Verdi kaavaili työryhmää, joka valmistelisi työn puitteet ja ennakoi jo sitä, että messusta puuttuisi yhtenäisyyttä eri osien välillä. Sellaisenakin teos ”osoittaisi, kuinka paljon me kunnioitamme tätä miestä, jonka poismenoa suree koko maailma”.

Hiukan pateettinen kirje saa vastakaikua. Työryhmä perustetaan, ja tehtäviin valituille säveltäjille toimitetaan heidän osuutensa. Tarkoitus on, että valmis sielunmessu esitettäisiin Bolognassa säveltäjän kuoleman ensimmäisenä vuosipäivänä.

13 säveltäjää aloitti työn, ja ennen määräaikaa partituurit koottiin yhteen. Mutta kun marraskuu 1869 koitti, ei kantaesitys toteutunut. Syynä ”organisatoriset, taloudelliset, ideologiset ja kulttuuripoliittiset” tekijät (Booklet Hänsler Classic 98.949).

Partituurit palautettiin tekijöilleen ja hanke haudattiin. Mutta se nousi ylös.

1970-luvulla tutkija David Rosen selvitteli Verdin Requiemin taustoja ja löysi Ricordin arkistoista kahdeksan partituuria messun 13 osasta. Myöhemmin saksalaisten, italialaisten ja amerikkalaisten tutkijoiden onnistui löytää loputkin, ja Messa per Rossini oli valmis esitettäväksi. Suuri ansio oli Stuttgartin Kansainvälisellä Bach-akatemialla, jolla oli meneillään tutkimussarja teemasta ”Bach ja Italia”. Messa per Rossinin kokoaminen oli eräs akatemian tutkimuksen sivujuonne.

Lopullinen kokoamistyö tehtiin Stuttgartissa, ja kantaesitys oli vihdoin 11. syyskuuta 1988. Rossinin kotimaahan teos ehti muutamaa päivää myöhemmin, konsertti kuultiin Parmassa 15. syyskuuta 1988.

Yhtenäinen vai epäyhtenäinen mestariteos?

Messa per Rossinin henkinen isä ja päätösosan säveltäjä epäili jo alunperin messun sisäisiä valuvikoja, mutta Verdi piti niitä kuitenkin toisarvoisina. Tarkoitus – suuren säveltäjän muiston kunnioittaminen – toteutuisi näinkin.

Verdi oli oikeassa. Messu on heterogeenisesta taustastaan huolimatta myös yhtenäinen. Se on alusta loppuun oopperasäveltäjien luomus. Se, mistä Verdin omaa sielunmessua syytetään, on Messa per Rossinin kantava voima.

Messu alkaa kuoroteoksena. Introitus (Buzzolla) ja Kyrie ovat todella puhutteleva aloitus suurteokselle.

Kyrien päätös huipentaa jakson niin että kuuntelijassa herää voimakas tarve kuulla lisää. Dies irae -sekvenssin johdanto (Bazzini) ja Tuba mirum (Pedrotti) tuovat sisään solistit. Baritonin osuus on jylisevä, tämä musiikki ei ole enää perinteistä requiemmusiikkia, se vie enemmän oopperaan. Tässä tuleekin myös nykykuuntelijalle ongelma. Verdin Requiem on kuuntelijalle tuttua tutumpi, ja siksi on koko ajan kiusaus vertailuun – ”Verdi teki sen näin”. Bazzinin Dies irae on voimallista musiikkia, se nousee tekstistä. Mutta se Verdin ainutlaatuinen revitys, se soi pakostakin taustalla.

Ingemisco (Nini) on yksi messun huipennuksista. Se tuo mieleen Donizettin Requiemin (Bellinin muistolle!) vastaavan osan. Molemmissa tenori tekstin mukaan rukoilee armoa syntiselle kasvot häpeästä punastellen. Laulu on kuitenkin kaikkea muuta kuin nöyrää. Tenorin kasvot eivät punastu häpeästä, pikemminkin ponnistuksesta vaikean osan läpiviennissä. Mutta tämähän onkin teatteria!

Lacrimosa (Coccia) yllättää. Varsinainen teksti pelkän säestyksettömän kuoron voimin. Hiljaista, muualta puuttuvaa hartautta ja kaunis teema. Mutta sitten jyrähtää Amen. Voisiko olla että tässä on tietoinen kumarrus Rossinille, jonka Stabat Mater päättyy juuri näin? A Cappella ”Quando corpus morietur” solistikvartetin voimin ja sitten koko universumia vavisuttava Amen, forte fortissimo. Pituuttakin on neljän kirjaimen tulkintaan suurin piirtein saman verran. Yhtäläisyys on ilmeinen.

Lähestytään messun päätösosia. Agnus Dei (Rossi) tuo jälleen teokseen hartauden, joka lähtee kirkollisista kerroksista. Upea teema alton tulkitsemana. Miksi tällaista mestariluomusta ei soiteta edes erikseen?

Ja sitten taas yllätys, Lux aeterna (Mabellini), rukous ikuisesta valosta, johon iäisyyteen poistuva kurkottaa. Mutta solistit: basso, baritoni ja tenori. Eikö juuri tämä osa ole sopraanojen, niin solistien kuin kuoron kirkasäänisten lastenkin laulettavaa? Mabellini kuulee toisin. Siinä on kontrastin voimaa, joka pysähdyttää kuulijan, teema, orkestrointi ja kokonaisuus vievät mukanaan.

Korostan juuri näiden osien, Agnus Dein ja Lux aeternan, nerokkuutta. Ne edeltävät päätösosaa, ne johdattavat Verdin Libera me -osan tuttuun maailmaan. Senhän tunnemme jo ennestään. Ja monet pitävät sitä teoksen parhaimpana. Uskaltaisinko epäillä? Mitäpä jos tuntisimme vain Messa per Rossinin, emme myöhäisempää Verdin luomusta? Olen vakuuttunut, että edellä kuvaamistani ainakin juuri nämä kaksi viimeistä nostettaisiin Verdin tasolle.

Verdin Libera me sisältää kaikki myöhemmän, sen ”oikean”, version ideat, ehkä hiukan karkeampina tai osin vaisumpina.

Se paremmin tunnettu heijastuu tietysti tännekin. Ilman sitä jo tämä osa olisi kova juttu. Neljä muistakin Messa per Rossinin säveltäjistä loi oman tulkinnan requiemin koko tekstistä. Buzzollan, Cagnonin, Platanian ja Mabellinin messut ovat kuitenkin unhon yössä. Requiemkeräilijää ne kiinnostaisivat. Sieltä voisi löytyä positiivisia yllätyksiä.

Haudatut aarteet

Messa per Rossinin säveltäjät olivat Italian eturivin säveltäjiä. Montako heistä tunnemme muista yhteyksistä? Niin, katoavaista on säveltäjänkin kunnia. Valtaosa taiteilijoiden suurin kieltäymyksin ja innoin tuottamasta musiikista häipyy eikä palaa. Requiemkeräily on opettanut, että tuohon häviämisilmiöön liittyy paljon epäoikeudenmukaisuutta. Monet teokset ovat elävältä haudattuja.

Sain juuri pari päivää sitten levytykset Franz Xavier Richterin, Mario Capuanan ja Bonaventura Rubinon sielunmessuista. Ovatko tuttuja? Ne ovat 1600-luvun puolivälistä ja 1700-luvun alkukymmeniltä. Fantastista, sanoisin Berlioz’n ja Kataisen sanoin! Kuinka tällaiset voidaan unohtaa, mitähän tuolla pölyttyneiden hyllyjen ja arkkujen kätköissä vielä oikein on! Olisiko siellä vielä se kadonnut Monteverdin Missa pro Defunctis?

Entä Rossini itse?

Useimmat ”suuret” säveltäjät ovat tuottaneet oman tulkintansa sielunmessusta. Rossini ei näin tehnyt. Hän puhui viimeisen luomiskautensa teoksista ”vanhuuden synteinä”. Yksi niistä on Messe Petit Solennelle.

http://youtu.be/7JMRySGKjVY

Messu solisteille, pienelle kuorolle, harmonille ja kahdelle pianolle. Huikea ”vanhuuden synti”. Syvällistä vakavuutta, kauneutta ja hartautta. Kokoonpanossa huumoria. Mitäpä jos tuon idean tilalle olisi välähtänyt idea sielunmessusta? Siitä olisi voinut tulla erilainen sielunmessu.

Löysin hiljakkoin YouTube-tarjonnasta useita tulkintoja pienestä juhlamessusta. Yhdessä ranskalaisessa harmonin korvasi harmonikka! Nuori tyttö veteli soitintaan muuten perinteisessä kokoonpanossa. Ajattelin Rossinia, nauraisiko, tulisiko synti vielä suuremmaksi?