Pakanarequiem

Sotarequiemit ovat 1900-luvun ilmiö. Vuosisatojen vaihteessa odotettiin uutta vuosisataa rauhan ja edistyksen aikakautena. Edistystoiveet toteutuivatkin monella tapaa tekniikassa, tieteessä monilla tasoilla. Rauhan vuosisataa ei tullut.

Aivan ensimmäinen tähän alagenreen luettava teos on kuitenkin jo 1800-luvulta. Joseph Rheinbergerin (1893–1901) Requiem c-molli sai ensimmäisen muotonsa jo 1867 mutta säveltäjä korjaili partituuria myöhemmin. Silloin jodantosivulle kirjoitettiin omistus:

Dem Gedechtnis der im Deutsche Kriege 1870-1871 gefallenen Helden”.

Itse teoksen muodossa tai sisällössä ei sotaan viitattu.

Sota tuhoaa

Varsinaiset sotarequiemit synnytti I maailmansota. Ne rikkoivat tavanomaisen mielikuvan sodan ja musiikin yhteydestä. Sodan musiikkiahan ovat marssit ja niihin kytkettyjen sanoitusten rohkeuden, miehuuden ja isänmaallisuuden ylistys. Musiikin tehtävä oli motivoida ja rohkaista taisteluun.

Sotarequiem on toisenlainen. Niistä löytyy oman isänmaan arvostusta, rohkeuden ja uhrautuvuuden jaloutta mutta myös kritiikkiä. Sota on tuhovoima, irti päässeen pahan ilmentymä.

Venäläinen Alexander Kastalsky irtautui jo kansallisista rajoista omistaessaan sielunmessunsa ”Fraternal Commemoration” kaikille Saksaa vastaan taistelleille sankareille.

Frederic Delius (1862–1934) irtautui vielä rajummin vanhasta perinteestä. Hän omisti Requieminsä ”To the memory of all young artists fallen in the war” sodassa kaatuneille nuorille taiteilijoille.

Deliuksen sotilaat eivät olleet sankareita, he kävivät toistensa kimppuun vastentahtoisesti ilman jaloja päämääriä.

Frederick Delius. Kuvalähde: Wikipedia
Frederick Delius. Kuvalähde: Wikipedia

Delius ei ihannoinut sotaa muutenkaan. Requiemin teksti palvelee hänen omaa nitzcheläistä maailmankuvaansa. Teksti on sekoitus raamatullista ja runollista aineistoa, joka on osittain säveltäjän ystävän, Heinrich Simonin, ideoimaa. Perinteinen latinalainen teksti puuttuu kokonaan.

Deliuksen asenne uskontoihin on äärimmäisen kriittinen. Sodassa uskontojen valheellisuus vain korostuu.

”Halleluja!
Allah, il Allah.
And highways on earth are full of cries…
forfame and its glories seem but idle nothings.”

Allahin nimen avuksi huutaminen on yhtä turhaa kuin kristityn Hallelujaa-huudot.

Teos on sävyltään katkera, pessimistinen. Valoa säteilee vasta lopussa, kun teksti ylistää kaiken uudistumista. Kevät, kesä, talvi ja syksy palaavat aina uudelleen – ”and then new Springtime”.

Delius antoi messulleen nimen ”Pakana-Requiem”.

Kantaesityksen (1922) jälkeen teos unohtui lähes 40 vuodeksi. Sen ei ilmeisesti koettu kuvaavan riittävän arvokkaasti ”Suurta sotaa”.

Maailman sielunmessu

John Foulds (1880–1939) antoi Requiemilleen suurellisen nimen ”A World Requiem”. Teos onkin massiivinen, esittäjistöä voi verrata jopa Hector Berliozin suureen kuolinmessuun. Kantaesitys 11.11.1923 maailmansodan päättäneen aselevon muistopäivänä oli kansallinen merkkitapaus – Royal Albert Hallissa oli läsnä mm Walesin prinssi ja muu Lontoon kerma.

Fouldsin Requiemin teksti on varsin erikoislaatuinen. . Siinä on valtava määrä lainauksia Raamatusta (King James Version) ja raamatullisia sanontoja. Latinalaisesta tekstistä on vain muutama rivi alussa ja lopussa.

Tekstin luonteeseen vaikutti ilmeisesti säveltäjän vaimo Maud McCarthy, jolla oli läheiset suhteet teosofeihin. Osan aineistosta Foulds muotoili täysin itsenäisesti. Näistä ehkä kiinnostavin on ”Audite” Se on maailmoja syleilevä rukous koko maailman puolesta. ”Kuulkaa kaikki maailman kansat, kuulkaa kaikki maailman ihmiset…” Sitten luetellaan kansoja maailman eri kulmilta pohjoisesta, idästä, etelästä ja lännestä. Pohjoisista mainitaan erikseen Grönlanti, Kamtsatka, Lappi, Norja, Venäjä ja Islanti.

”Levätköön Jumalan rauha näiden kansojen sydämissä.”

Idän luettelo on myös kiinnostava. Delius mainitsi sielunmessun historiassa ensimmäisenä islamin. Foulds rukoilee rauhaa hinduille, buddhalaisille, parseille ja muhamettilaisille. Jokaisen päärukouksen välillä soi vaskien ja rumpujen juhlallinen fanfaari. Lopuksi se soi kaikille ilmansuunnille yhteisesti.

Aselevon päivän (Armistice Day) konsertista piti tulla kansallinen perinne. Fouldsin suurteoksen esitys jäi kuitenkin muutamaan kertaan. Unohdus kesti 80 vuotta. Fouldsin vilpitön mutta ehkä naiivin suurieleinen messu elvytettiin vasta 2008, jolloin se myös taltioitiin levylle.