Sielunmessu ilman surua ja tuskaa – Domenico Cimarosa (1749–1801)

”Teos sisältää valtavan määrän emotionaalisia elämyksiä, vain yksi tunnetila puutttuu -kärsimys”. (Robert Chase Cimarosan messusta)

Kun 29.10.1970 avasin radion ja napsautin uuden Tandberg-kelanauhurini tallentamaan alkavaa konserttia, en aavistanut kuinka tärkeästä tapahtumasta oli kysymys.

Ohjelma oli Cantores Minores -poikakuoron konsertti, ja ainoana numerona esitettiin Domenico Cimarosan Requiem (Missa pro defunctis), jota en ollut koskaan kuullut. Messu teki heti ensikuulemalla valtavan vaikutuksen ja herätti mielenkiinnon musiikkigenreen, johon tutustumisesta muodostui elämän pituinen harrastus. Ennestään tunsin vain muutaman requiemin, tutuimmat Mozartin ja Verdin. Cimarosa oli säveltäjänäkin outo mutta nyt suorastaan pakotti tutustumaan tarkemmin sielunmessujen maailmaan.

Italialainen Pietarin hovissa

Tämän päivän Venäjä on hiukan ristiriitainen kokemus meille suomalaisille ja koko Euroopalle. Onhan Euroopan lähimenneisyys sävyttynyt pyrkimyksestä yhtenäisyyteen ja integraatioon, ei pelkkänä muotona vaan vastareaktiona menneelle sodan repimälle Euroopalle. Venäjä, entinen Neuvostoliitto, näyttää rikkovan jopa aseellisesti pyrkimykset rajojen madaltamiseen eristämällä itsensä ja korostamalla omia kansallisia valtapyrkimyksiään.

1700-luvun jälkipuoliskolla oli toisin. Saksasta naimakaupalla Pietariin muuttanut Katarina II muistetaan usein lähinnä värikkäistä miessuhteistaan, hiukan samoin kuin Englannin Henrik VIII vaimoistaan. Nuorena tyttönä Pietari III:lle naitu Katariina osoittautui leskeksi jäätyään voimakkaaksi persoonaksi myös kulttuuririntamalla.

Domenico Cimarosa (1749-1801). Wikipedia Commons.

Kun itsellä ei ollut riittävästi musiikkikulttuuria sen tekijöitä lainattiin muualta Euroopasta. Näitä kohdeltiin arvokkaasti eikä minään ulkomaisina agentteina. Katariinan erityisessä suosiossa olivat italialaiset säveltäjät joista monet toimivat Pietarissa ”leasing-säveltäjinä”, tunnetuimmat Giovanni Paisiello (Pietarissa 1776–1784) ja Domenico Cimarosa (1787–1791).

Cimarosan maine perustui tuolloin lähinnä buffa-oopperoihin. Paras oli vielä tekemättä (Il Matrimonio Secreto) mutta maine oli kantautunut jo Pietariin saakka.

Yllätystilaus heti tuliaisiksi

Ura Pietarissa ei kuitenkaan alkanut oopperan merkeissä. Ensimmäinen tilaus olikin sielunmessu. Tiedot messulla muistettavan vainajan henkilöllisyydestä ovat hiukan ristiriitaisia. Toisaalla puhutaan Ranskan lähettilään vaimosta, toisaalla Cimarosan italialaisen suojelijan puolisosta, Capriolan herttuattaresta. Olipa niin tai näin, tilauksella oli kiire. Keisarinnan tahto oli että uusi teos esitetään heti hautajaisissa. Useinhan requiem sävellettiin vasta myöhempää ajankohtaa, esimerkiksi kuoleman vuosipäivää varten.

Tiedot teoksen valmistumisaikataulusta vaikuttavat jotenkin legendoilta. Lyhin aika vain kaksi päivää ja pisimmät arviot viikon työrupeama. Noin tunnin mittaisen, silloistenkin vertailukohtien rinnalla kestoltaan laajan teoksen syntymiselle nuo ovat mahdottomia lukemia.

Cimarosan messussa on kuitenkin piirteitä, jotka kertovat kiireestä. Se on keskeneräinen mutta ei niin että osia puuttuisi. Requiemin teksti on käytetty kokonaan. Keskeneräisyys koskee orkestrointia. Messussa pääosaa näyttelee kuoro, solistitkin (SATB) jäävät suhteellisen vaatimattomiin osiin. Orkesterissa keskeneräisyys kuuluu eniten. Muuten niin laajassa teoksessa orkesteri koostuu vain jousista, kahdesta käyrätorvesta ja basso continuosta, joka on vahvistettu uruilla. Vähäiset vasketkin jäävät kovin pieneen rooliin Tuba mirumissa ja Lacrimosassa.

Cimarosa oli ehtymättömien melodioiden luoja, niin kuin oopperasäveltäjälle sopiikin. Tämä näkyy ja kuuluu myös sielunmessussa. Yksi sen tehokeinoista on juuri tämä melodiarikkaus. Samalla on niitä kuitenkin säästetty. Alun johdantoteema toistuu myöhemmin useaan kertaan, Berliozin idée fixe tai Wagnerin Leitmotiv à la Cimarosa! Vai sitä arvovaltaisen tilaajan pakottamaa kiirettä? Olipa taas kuinka hyvänsä, Cimarosan sulasta lähtee messu, joka vetoaa kuulijaan juuri tuon loisteliaan kuoron ja kauniisti kaartuvien melodioiden kautta.

Ja niin kuin amerikkalainen requiemtutkija Robert Chase toteaa, ei surun häivää, mutta sitä enemmän iloa, valoa, kauneutta ja toivoa! Kokemus lienee kuitenkin kuulijan korvissa. Säveltäjän buffa-tausta voi luoda kuulijalle iloisemman efektin, mutta jos sen unohtaa, voi tuon ylimaallisen kauneuden kokea myös surun värittämänä, buffan takana sittenkin seria.

Cimarosa ei viihtynyt Pietarissa kuin vajaat neljä vuotta. Etelän aurinko oli Napolin lähellä pienessä Aversan kaupungissa syntyneelle rakkaampi kuin vaikka Pietarin kalsea talvi.

Ensimmäinen askel kohti etelää oli muutto Wieniin, jossa Salieri oli joutunut keisarin epäsuosioon ja pakkolomalle. Cimarosan uran huippu osui tähän kauteen. Keisari Leopold II piti Cimarosan oopperoista niin että Il Matrimonio Secreto esitettiin hänen vaatimuksestaan kantaesityspäivänä kaksi kertaa. Legendaako tämäkin?

Sitten Salieri sai armon ja palasi virkapaikalleen, Cimarosa suuntasi takaisin Italiaan. Siellä elettiin levottomia aikoja. Napoleon herätteli tasavaltalaisia uudistuksia Napolissakin, Cimarosa intoutui hankkeisiin mukaan säveltäen jopa hymnin uusille aatteille. Epäonnekseen säveltäjä oli leimautunut häviäjien puolelle ja tuomittiin kuolemaan. Hyvät ystävät pelastivat tuomitun joka sai vielä elää kaksi armon vuotta.

Requiemin myöhemmät vaiheet Cimarosan mestarillisen Requiemin vaiheet noudattavat hyvin tavanomaista kaavaa. Kun varsinaisen tilauksen edellyttämä tehtävä oli suoritettu, partituurin lehdet saivat rauhassa pölyttyä ilman uusintaesityksiä. Kuinka moni hieno teos onkaan hävinnyt tietymättömiin tai vielä odottaa uteliasta löytäjää!

Einsiedelnin luostarin kirjastosta Pikkukanttoreille

Cimarosan Requiemin kohdalla odotus kesti yli sata vuotta. Partituuri löytyi sattumalta  Sveitsistä Einsiedelnin luostarin kirjastosta. Löytäjä, italialainen kapellimestari Vittorio Negri, oivalsi teoksen arvon, toimitti sen esityskuntoon ja 1968 Montreaux’n musiikkijuhlilla teos sai uuden kantaesityksen. Samalla tehtiin myös levytys, Prèmiere mondiale, Philips 839752 LY.

Pikavauhtia Cimarosan Requiem tuli sitten Suomeen. Cantores Minores oli saanut johtajakseen energisen Heinz Hofmannin, jolla oli laajat yhteydet eri puolille Eurooppaa. Lyonissa hän kuuli Negrin levytyksen Cimarosan Requiemista ja innostui heti, siinä on hänen pojilleen sopiva teos.

Helsingin esitys 29.10.1970 oli valtavan työn takana. Negrin konstruoimaa partituuria ei ollut painettu eikä se ollut käytettävissä. Hofmann joutui tekemään avustajineen uuden työn saatuaan kopion Einsiedelnin alkuperäisestä partituurista.

Yksi työn onnistumisen edellytys oli hiljakkoin käyttöön saatu valokopiokone (yksityiskohtaisen selvityksen työn laajuudesta voi saada Pirkko-Leena Otonkosken kirjoittamasta Cantores Minores -kuoron historiikista. Vantaa 2003. Ks. myös Cantores Minores -kuoron verkkosivut.)

Cantores Minores on esittänyt huikean määrän erilaisia kuoroteoksia, Bachin suurista passioista pienempiin musiikillisiin helmiin. Cimarosan Requiemin esitystä pidetään yhtenä kuoron historian kulminaatiopisteistä. Esitystä seuranneet kritiikit ovat järjestään kiittäviä ja paljastavat tosiasian, että nyt oli tuotu esiin tuntematon teos jonka unohtaminen oli ollut musiikillinen skandaali.

On valitettavaa, ettei Cantores Minores -kuoron tulkinta päässyt levytykseen. Kuoron innostus ja äänten kirkkaus ja yhtenäisyys vetävät vertoja kansainväliselläkin tasolla. Solistit Taru Valjakka, Raija Määttänen-Falk, Eero Erkkilä ja Matti Tuloisela täydentävät kokonaisuutta Helsingin Kaupunginorkesterin säestäminä.

Toisen kerran Requiem sai Pikkukanttorien esityksen Turussa 6.11. Kolmas esitys oli vasta Puolan kiertueella 1980.

Noiden uraauurtavien esitysten jälkeen teosta on esitetty  eri puolilla Eurooppaa, pohjoisin paikkakunta lienee Suomen Kemi. Venäjällekin se on palannut, You Tube tarjoaa mm. konserttiesityksen Moskovasta.

Tämän kirjoittajalle tuo Tandberg-versio vuodelta 1970 on paras. Sen siirsi Martti Kilpeläinen CD-formaattiin 2004.

Uusin levytys Naxos 8572371

Artikkelikuva: Voitto-Väinämö Näätämö 2002