Paul Griffits aloittaa Valentin Silvestrovin Requiemin esittelyn vertaamalla musiikkia mustaan järveen: ”Vesi tuskin liikkuu, mennyt kieltäytyy väistymästä; soutajan hitaat, säännöttömät mielenailahdukset pysyvät paikoillaan”.
Valentin Silvestrov (s. 1937) kirjoitti messunsa vaimolleen. Requiem for Larissa yllättää varmasti jokaisen, joka on valmistautunut kuuntelemaan säveltäjän rakkaimmalle luomaa teosta.
Aloitus on synkkä, yön musta. Kylmä ja pelottava. Lux aeterna loistaa täydellisellä poissaolollaan. Teksti on pääosin latinalainen mutta ei sellaisena yhtenäinen. Säveltäjän tajunta katkoo aiheet, poistaa avainsanoja, muuttaa järjestystä. Vapaa assosiointi sopisi kuvaamaan tekstiä ja sen mukaista musiikkia.
Messun avaimiksi muodostuvat osat 5 (Largo) ja 6 (Andante moderato). Edellinen irtautuu latinalaisesta tekstistä. Se muodostuu Taras Shevchhenkon runosta, jossa jätetään hyvästit maailmalle. Musiikissa yhdistyvät hiljainen kauneus, mystinen toivo ja jotenkin pyhä ortodoksinen Venäjä. Viides osa on yllättävä. Onko Mozart noussut haudastaan? Sanat ovat tuttuja.
Agnus Dei
miserere nobis,
Agnus Dei, dona nobis pacem.
Mutta musiikki – kauniisti, jopa imelästi soiva melodia kuorolle, viululle, orkesterille ja syntetisaattorille. Kaikki tämä Mozartin (pianokonserttojen) hengessä.
Muutkin ovat tehneet messuja kuolleille läheisilleen. Mutta esim. Joonas Kokkosen Requiem for Maija kuulostaa kovin sovinnaiselta Silvestrovin rinnalla. Silvestrov on antanut tilaa tunteidensa kaikille tasoille, mitään peittämättä tai salaamatta.
Levytys ”Requiem for Larissa”, ECM New series 1778/4721122
(Pentti Kauppi)
