Ranska on jakautunut kahtia, käydään kamppailua vallasta. Kuka saa johtaa maan parempaan tulevaisuuteen yksin tai yhdessä muun Euroopan kanssa. Kirjoitan tätä toukokuussa 2017, Ranskan kuumat presidentinvaalit on juuri ratkaistu ja uusi päämies astuu virkaan tulevana viikonloppuna. Käydyssä kamppailussa vallasta on jotain hyvin tuttua. Eikö Ranskassa ole kuohunut melkein aina, kahtiajako ei ole uutta.

Tunnetuin ja vaikuttavin kamppailu vallasta käytiin 1700 ja 1800 -lukujen taitteessa. Koko Eurooppa sai ottelusta osansa. Liberté, Egalité, Fraternité, suurten ihanteiden kolmiyhteys oli 1789 annetun ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksen ydin. Seuraavat vuodet ja vuosikymmenet keskittyivät näiden ihanteiden toteuttamispyrkimyksiin. Ja onko prosessi vieläkään ohi! Eikö nykyisissäkin pakolaisuuden ja siirtolaisuuden värittämissä kriiseissä ole kysymys samoista asioista. Vapaus, oikeus ihmisarvoiseen elämään vai sorto, hylkääminen ja muurit piikkilankoineen?

Giljotiini

Jälkipolvillekin ehkä tutuin aikakauden tunnus on Pariisin keskustaan pystytetty mestauslava ja sen giljotiini. Täällä menettivät päänsä vanhan vallan symbolit, kuningas Ludvig XVI (21.01.1793) ja hänen puolisonsa Marie Antoinette (16.10.1793). Olivatko he ”hyviä” vai ”pahoja” ihmisiä tuon kohtalon kokiessaan? Näen vastauksen hiukan samalla tavalla kuin filosofi Hannah Arendt kirjoittamassaan raportissa Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Jerusalemissa (1963). Arendt lanseerasi tunnetuksi tulleen termin ”pahuuden arkipäiväisyys”. Arendt ei nähnyt syytettyä muita ihmisiä pahempana, hän oli virkamiesmäinen, tunnollinen ihminen joka pyrki tekemään työnsä hyvin. Eichmann ei ollut julma peto vaan ihminen joka kieltäytyi omasta ajattelusta, totteli ja omaksui Johtajan arvot kritiikittömästi. Tällainen banaali pahuus on juuri pelottavaa, sitä on vaikea tunnistaa ja helppo jopa ihannoida.

Eikö Ludvigin ja Marien pahuus ollut samaa sukua, voisiko sen nimetä ”rojaaliksi pahuudeksi”. Molemmat olivat syntyneet ylhäisön keskelle, ja sen etuoikeuksia he käyttivät varmasti ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia. Kun heillä oli juhlat, tavallinen kansa näki nälkää. Eikö tämä ollut kuin luonnon laki? Näin he kuitenkin olivat tuon vanhan vallan inhimilliset kasvot ja siitä johti tie mestauslavalle.

Vallankumous syö lapsensa. Näin kävi Ranskassakin. Giljotiinin terä tuli Dantonin kohtaloksi (1794) ja Robespierre menetti päänsä samana vuonna. Ja jotenkin sivullisena koki samanlaisen kohtalon kuulu kemisti Antoine Lavoisier. Hänen syntinsä oli olla valtion veronkannon vuokraaja, sellaisesta kadunmiehet eivät pitäneet. Tarina kertoo myös että lavan reunalta kuului huuto ”Ranska ei tarvitse tiedettä”! Kemia ei kuitenkaan ollut tuomion takana.

Restauraatio

Emme käy nyt läpi koko vallankumousprosessia, siirrytään suoraan kumouksen jälkeiseen aikaan.

Napoleon on kärsinyt Waterloonsa ja Ranskassa on taas kuningas, Ludvig XVIII, mestatun kuninkaan veli. Hänen aikakaudellaan katseet kääntyivät taaksepäin, muistellaan vanhan vallan aikaa, surraan sen uhreja ja halutaan kunnioittaa kumouksen uhrien muistoa. Mikäpä olisi jalompi tapa kuin kirjoittaa ja esittää sielunmessu vallankumouksen marttyyreille.

Sigismund Ritter von Neukomm (k. 1858)

Neukomm oli kosmopoliitti joka kiersi koko Euroopan, vieraili Afrikassa ja kaukana Brasiliassa. Pohjois-Amerikkaankin piti vielä päästä mutta se jäi toteutumatta. (Lue lisää)

Pariisissa Neukomm pääsi hienoimpiin piireihin ja ystävystyi mahtavan Talleyrandin kanssa. Talleyrandia on sanottu koko Euroopan etevimmäksi diplomaatiksi. Hän oli teologi ja kirkonmies, sai jopa piispan viran. Hovissa hän vaikutti poliittisiin linjoihin. Sitten täyskäännös: korviaan myöten mukana vallankumouksessa. Hänen johdollaan käytiin myös neuvottelut kirkon omaisuuden siirrosta valtiolle. Sitten tuli restauraatio ja kas, taas oli Talleyrand johtamassa paluuta vanhan vallan muotoihin. Hän oli mies, joka pysyi aina pinnalla.

Hän johti myös Ranskan valtuuskuntaa Wienin (tanssivassa) kongressissa 1814–1815. Wieniin saapui hänen mukanaan myös Sigismund Neukomm. Kun kongressi päätti tanssien lomassa järjestää muistotilaisuuden mestatun kuningasparin kunniaksi, tarvittiin uusi requiem. Se tilattiin Neukommilta. Tilaus on mielenkiintoinen, elihän Beethovenkin vaikka huonokuuloisena. Oliko Talleyrand lobannut tilauksen suojatilleen? Beethovenin tiedetään suunnitelleen sielunmessua, olisiko aie toteutunut jos tilaus olisi osoitettu hänelle? Ehkä Beethovenin hidas ja perinpohjainen työskentelytapa ei olisi mahdollistanut nopeaa toteutusta. Joka tapauksessa 21.01.1815 Wienin Pyhän Tapanin kirkossa soi Neukommin uutuus puhallinorkesterille, uruille ja kuorolle. Vastaanotto oli ylistävä ja säveltäjä sai ritarin arvon, hänestä tuli Sigismund Ritter von Neukomm.

Requiem on suurteos. Orkesteri hallitsee, pitkät puhallinsoolot tekevät messusta kuninkaallisen. Huippuna viimeinen osa ”Dies illa” joka on orkesterin yhteinen soolo, ilman ihmisääntä. Neukomm laajensi myös omistusta ja otti mukaan suuret opettajansa Michael ja Josef Haydnin.

1838 Neukomm intoutui säveltämään vielä toisenkin sielunmessun. Se on kokoomateos, jossa hautausrituaalin eri vaiheille on oma teoksensa. Varsinainen requiem jossa on mm. ”De Profundis”. Sen kokoonpano jokseenkin sama kuin edellisessä messussa. Suuri ”Marche Funebre” kuuluu myös hautausrituaaliin. Erikoislaatuisin on laaja ”Miserere”. Neukomm oli 1820-luvulla matkustellut Italiassa. Siellä hän oli Roomassa Sikstiniläiskappelissa kuullut Allegrin Misereren. Sehän oli sävelletty ja pyhitetty juuri tuohon paikkaan, muualla se oli kiellettyä musiikkia. Mozartin kerrotaan ”varastaneen ” teoksen kopioimalla sen korvakuulolta majapaikassaan. Neukomimin Miserere on monessa suhteessa Allegrin vastakohta. Allegrin korkeat, ylimaalliset ihmisäänet kohottavat rukouksen taivaisiin. Neukomm käyttää isoa orkesteriaan ja tuo siihen mystisen soittimen, tam-tamin. Teos on raskas, rukoilija musertuu taakkansa alla, onko Neukomm körttiläinen! Tam tamin kumahdukset luovat taukoja tummien säkeiden väliin. Teos on levytetty ”Premier mondiale” vasta 2008.

Luigi Maria Cherubini

Luigi Maria Cherubini (1760–1842) syntyi Italiassa Firenzessä, mutta tunnetaan ranskalaistuneena Pariisin musiikkielämän johtohahmona vallankumouksen molemmin puolin. Hän vakiinnutti asemansa jo vanhan vallan aikana Ludvig XVI:n hovissa. Ludvigin ajan perinnöstä hän ilmeisesti halusi pitää kiinni, kuninkaan kuoleman muistopäivänä 21.01.1796 Cherubini johti kuoroa, jonka ohjelmassa oli myös hänen säveltämänsä ”Vengeanse a la Royale”. Mutta sitten nuo muistopäivät joutuivat pitkälle tauolle. Vallankumouksen ihanteet olivat muualla. Ja Cherubini seurasi ainakin muodollisesti kumouksen airuita. Syntyi mm hymni ”Korkeimmalle olennolle” ja teoksia kumouksen sankareille. Cherubinin tilanne muistuttaa kovasti venäläisen Alexander Kastalskyn asemaa Venäjän vallankumouksen molemmin puolin. Kuinka syvällinen oli Cherubinin innostus uuden hallinnon väreissä, sitä on vaikea sanoa. Monen elämä oli ristiriitainen ja vaikeasti hallittava. Cherubinin vaimon suuhun on pantu anekdootti: ”Iltapäivällä tapetaan ihmisiä giljotiinilla mutta illalla teatterit ovat täynnä”.

Napoleonin hallituskaudella säveltäjä joutui vaikeuksiin, jotka veivät hänet jopa syvään depressioon. Napoleon oli mieltynyt italialaisiin oopperoihin, joten olisi odottanut että majesteetti hyvinkin suosii Cherubinia. Yllättäen majesteetti pitikin häntä ”liian ranskalaisena”. Vasta yhteistyö Napoleonin valtaamassa Wienissä toi muutoksen. Siellä Cherubini sai tehtäväkseen järjestää ja johtaa hienoja konsertteja, jotka valloittajaa kovasti miellyttivät. Tuloksena oli kutsu takaisin Pariisiin ja näkyvät asemat kaupungin musiikkipiireissä.

Samoihin aikoihin Cherubinin työt alkoivat painottua kirkkomusiikin suuntaan. Valistuksen uskonnon ja kirkon vastaisessa ilmapiirissä muutos oli odottamaton. Se ilmaisee nähtävästi säveltäjän henkilökohtaisenkin asenteen muutosta. Jo Ludvigin hovissa hän oli kyllä säveltänyt kirkkomusiikkia, mutta nyt takana oli pitkä tauko.

Muutos oli kuitenkin sopiva, kun restauraation tuulet alkoivat puhaltaa. Kun Pariisissa alettiin taas viettää Ludvig XVI:n kuoleman muistopäiviä oli Cherubini luonnollinen valinta päivien uuden musiikin luojaksi. Suuri c-molli Requiem esitettiin Pariisissa 1816 ja sai välittömästi suuren suosion. Kuninkaallisten muistoksi sävelletyksi messuksi sen luonne on maltillinen, Introitus ilman viuluja kuoron voimin on harras, hiljaisuudesta nouseva. Vasta Dies irae tuo kuuluviin jylinän, jossa on yleisen kaaoksen tuntua. Dies iraen alun symbaalien terävän räsähdyksen voi kuvitella giljotiinin terän putoamiseksi.

Messusta on säilynyt monia aikalaisten arvioita. Itse Beethoven ylisti messua sen humanistisen ulottuvuuden johdosta, teos oli hänen mielestään jopa suurin koko genressä. Niinpä c-molli Requiem esitettiin 1827 myös Beethovenin hautajaisissa.

Mitäpä esitettiin Cherubinin omissa hautajaisissa? Sitä teosta ei tuossa vaiheessa ollut vielä edes sävelletty. 1834 kuoli Cherubinin hyvä ystävä, säveltäjä Francois Boieldieu. Tarkoitus oli että hänen hautajaisissaan käytetään Cherubinin messua. Mutta se ei onnistunut. Pariisin silloinen arkkipiispa kielsi esityksen kirkossa, koska messun kuorossa lauloi myös naisia! Katolinen arkkipiispa ei ilmeisesti ollut vielä sisäistänyt vallankumouksen egalité-periaatetta. Cherubini raivostui moisesta kiellosta ja teki uuden requiemin orkesterille ja vain miesäänille. Se kantaesitettiin vasta 1836. Tämän messun voima ja intensiteetti ovat edellistä messua rajummat, varsinkin Dies irae luo tunnelman jossa lopun ajan lieskat lyövät korkealle, tuska ja ahdistus ovat konkreettisesti aistittavat.

Kun jälkiviisaasti kommentoi Beethovenin arviota niin luulen, että jos hän vielä olisi elänyt, arvio parhaimmasta sielunmessusta olisi muuttunut. Joka tapauksessa tämä myöhempi Requiem d-molli kuultiin Cherubinin omissa hautajaisissa 1842.

Vielä Berliozin arvio c-molli-messusta. Hän mieltyi sen Agnus Dei -osaan. Ei kuitenkaan jäljitellyt sitä omassa vastaavassa osassa 1837, mutta ovathan messut muutenkin kuin eri maailmasta

Jean Paul Egide Martini

Seuraavien requiemmessujen tekijät ovat jo jokseenkin tuntemattomia. Jean Paul Egide Martini (1741–1816) nousi Pariisin musiikkielämän johtohahmoksi jo ennen vallankumousta. Vuonna 1788, vain muutamaa kuukautta ennen kumouksen alkua, Martini sai hoitaakseen kuninkaallista virkaa ”Superintendent de la musique du roi”. Tämä ylennys katkesi murroksen myötä ja säveltäjä joutui täysin sivuraiteelle.

Paluu toteutui restauraation kautta. Kun Ludvig XVIII alkoi järjestää myös musiikkielämää ”uuteen vanhaan” uskoon Martinin kokemat vääryydet hyvitettiin palauttamalla hänet edellä mainittuun kuninkaallisen hovin virkaan ja tilaamalla requiem Ludvigin ja Marie Antoinetten muistomessuun 1816.

Tässä tiedot ovat ristiriitaisia. Toisten lähteiden mukaan Cherubinin c-molli-requiem on ensimmäinen Ludvigin muistomessu. Martini olisi ensimmäinen sillä perusteella että hän sai tuon tärkeän viran ja vasta hänen seuraajakseen valittiin Cherubini. Cherubinin messu olisi näin ollen vasta vuodelta 1817. Järjestyksen muuttuminen voisi ehkä johtua siitä että Martini kuoli pian requiemin ensiesityksen jälkeen ja Cherubinin yleinen suosio jätti hänen teoksensa varjoon.

Ludvig XVIII oli siirrättänyt kuningasparin maalliset jäännökset jo 1815 Madelainen hautausmaalta Saint Denisin katedraaliin jossa Martinin messu vuotta myöhemmin esitettiin.

Martinin Messe de Requiem noudattaa tuttua tekstiä mutta loppupuolella hän tuo siihen poikkeavan osuuden. Osat Elevatione ja Noli meminisse nousevat apokryfisestä Baarukin kirjasta.

Domine omnipotens, Deus Israel,
audi nunc orationem mortuorum Israel”.
Noli meminisse iniquitatum patrum nostrorum
sed memento manus tuae et nomis tui. (Baaruk 3.)

Baarukin tekstissä pyydetään että Herra kuulisi Israelin pois nukkuneiden rukoukset. Jumalalta pyydetään ettei hän muistaisi heidän pahoja tekojaan vaan pitäisi nimensä ja voimansa heidän päällään.

Tekstin valinta kertoo, kuinka Martini ilmeisesti kytkee yhteen Ranskan kansan ja vanhan Israelin kohtalot. Israelin kansan vaiheet orjuudesta vapauteen ovat olleet monissa muissakin yhteyksissä peilikuvana oman kansan kohtaloista.

Charles-Henri Plantade (1764–1839)

Charles-Henri Plantade (1764–1939) liittyy kuninkaallisten marttyyrien muiston kunnioittajiin 1823, jolloin alkuperäisistä tapahtumista on kulunut 30 vuotta. Juhlallisuuksien järjestäjillä olisi ollut tarjolla useita sielunmessuja, mutta he halusivat jotain uutta. Plantade, hänkin jo vallankumousta edeltänyttä sukupolvea, sai tilauksen. Mutta oliko teos valmistuttuaan uusi? Plantade oli jo aiemmin kirjoittanut requiemin, jota ei ollut painettu mutta joka ainakin kerran oli esitetty paronitar de la Bouillerien hautajaisissa. Ajankohtaa ei tiedetä. Tilaus tuli ilmeisesti lähetteellä ”kiireellinen” joten säveltäjä kaivoi vanhat nuotit laatikoistaan ja muotoili uudestaan kuninkaallisten muistomessuun. Se kannatti.

 

Plantaden Messe de Requiem on uskomattoman kaunis, ehyt ja tunteisiin vetoava teos. Sen tyyli on 1700-luvulta, siis vanhan vallan kulttuuria niin kuin sopiikin. Kokonaisuus on lähes identtinen Cherubinin varhaisemman messun kanssa. Alun Introitus on instrumentaalinen mutta tam-tam katkaisee sen siirryttäessä kuoro-osuuteen. Kyrie on perinteinen fuga, graduaalia seuraa Dies irae, jossa on voimallinen versio vanhasta dies irae teemaata. Requiemin jännittävin osa on Pie Jesu. Siinä käyrätorvi luo oudon, syvän vaikerruksen, rukoilija on todella alhaalla pyytäessään rakkailleen rauhaa. Berlioz vaikuttui erityisesti tästä osasta ja sen kaikua on hiukan hänen omassa requiemissaan.

Plantaden Requiem ei saanut niin laajaa julkisuutta kuin Cherubinin ja Neukommin teokset. Mutta jos laadulla mitataan, Plantade ansaitsisi saman arvostuksen kuin nuo edeltäjät.

Myöhäinen kunnianosoitus vuodelta 1993

Suuret legendat eivät koskaan kuole. Edellä kerrotut ja kuvatut requiemit syntyivät aikana jolloin nuo tapahtumat olivat vielä tuoreita. Uusin kunnianosoitus requiemin muodossa tulee sekin Ranskasta vuodelta 1993, jolloin oli kulunut 200 vuotta Pariisin Vallankumousaukion verinäytemistä.

Roger Calmel (1920–1998) oli perehtynyt laajasti maansa historiaan. Historian hahmoista häntä oli askarruttanut erityisesti marttyyrikuningatar. Niinpä sielunmessu onkin saanut nimekseen ”Requiem a la Memoire de Marie-Antoinette”.

Place de la Revolution todisti 16.10.1793 klo 12.15 näytelmää, jossa kietoutuivat toisiinsa ihmisen julmuus ja pahuus sekä urhoollisen loppuun saakka itsekunnioituksen säilyttäneen naisen ylväs käytös. Calmel selostaa teoksensa taustaksi laajasti tapahtumien kulkua. Tasavalta julistettiin 1792 ja se jo todellisuudessa sinetöi hallitsijaperheen kohtalon. Mutta prosessi kesti lähes vuoden. Ensin ratkaistiin kuniinkaan kohtalo: giljotiini 21.01.1793. Muu perhe haki turvaa läheisiltään mutta turhaan, vangitut Marie ja lapset ovat ensin yhdessä mutta sitten heidät erotetaan. Kuningatar on lopulta yksin lähes kaksi kuukautta ennen teloitusta. Calmel liitti levytykseen Marie Antoinetten viimeisenä yönään kirjoittaman kirjeen Ludvigin sisarelle, Elisabethille. Siinä hän vakuuttaa miehensä syyttömyyttä ja kertoo seuraavansa häntä kuolemaan rauhallisin mielin. Lasten kohtalo on hänelle vaikea asia, kuka heistä huolehtii? Vanhin poika oli kuollut jo 1789. Kruununperijä, Louis-Charles, (dauphin), erotettiin perheestä ja kuoli 1795. Huoli ei ollut turha. Marie Antoinette kiroaa papit. Hän lupasi tunnustaa pyhää katolista uskoa viimeiseen saakka mutta pappia hän ei halua saattajakseen viimeiselle matkalle. Kirkko ja sen kurjat papit ovat pettäneet Jumalansa, Kirje on uskomaton näyte kuolemaan valmistuvan ajattelusta ja tahdon lujuudesta. Se valloitti myös Roger Calmelin.

Requiem muodostuu perinteisistä sielunmessun osista, jokainen kuvaa säveltäjän mukaan jotain Marie Antoinetten persoonallisuuden piirrettä tai viimeisten hetkien tapahtumia. Requiem on matka pyövelin saastaisilla kärryillä vankilasta mestauslavalle. Dies irae on Vallankumouksen aukion verinäytelmä. Calmel käyttää hänkin perinteistä gregoriaanista teemaa. Patarummut luovat synkän pohjan musiikille, jota vasket vielä täydentävät. Offertorio kuvaa kuningattaren tyyneyttä ja Jumalan rakkautta. Benedictus on omistettu orvoiksi jääville lapsille, sopraanoon äidin ääni. Agnus Dei julistaa rauhaa ja anteeksiantoa. In Paradisum on kaunis päätös, jossa häväisty kuningatar saavuttaa iäisen rauhan ja ilon.

Ranskan hallitsijaperheen vaiheet voi rinnastaa Tsaarin perheen murhenäytelmään Venäjällä. Molemmissa vanhan vallan näkyvimmät symbolit tuhotaan etteivät ne vaarantaisi uutta järjestystä. Eräänlainen henkinen restauraatio toteutui Venäjälläkin, kun Tsaari Nikolai II ja hänen perheensä tuotiin takaisin Pietariin haudattavaksi ortodoksisen hautausrituaalin mukaisesti (Lue lisää.)

Levytyksen erikoisuus: johdannoksi on otettu ensimmäinen osa Josef Haydnin sinfoniasta 85 B, sen nimi on ”La reine de France”. Hieno oivallus.

Säveltäjät välttivät giljotiinin

Säveltäjät ovat muistaneet kuuluisan tappovälineen, giljotiinin, kuuluisia uhreja mutta entäpä säveltäjät itse, oliko heitä uhrien joukossa?

Mainio hakuteos The Guinnes Book of Music (1981) tuntee yhden päänsä menettäneen säveltäjän. Hän on Jean Benjamin de la Borde (1734–1794). Hän oli Rameaun oppilas ja keskittyi erityisesti oopperoihin, genremerkintä usein opera comique. Ne eivät ole paljon jälkiä jättäneet jälkipolville, eivätkä ne myöskään olleet giljotiiniin joutumisen syy. De la Borde lienee kohdannut kuoleman samasta syystä kuin kemisti Antoine Lavoisier, Bordekin oli valtion veronkantaja nimikkeelläfermier general, siis vapaasti suomentaen maatalousverojen kokoaja. Lavoisier ja Borde olivat yhteiskuntansa Sakkeuksia, joita kansa halveksi, ja kun tilaisuus tuli niin pää pois.

Monet edellä käsitellyistä säveltäjistä ovat eläneet ja toimineet vallankumouksen molemmin puolin. Kuinka he selvisivät? Huikein elämänkaari oli Gossecilla 1734–1829. Ensimmäinen suuri teos oli juuri Requiem, se syntyi jo ennen vallankumousta mutta sitä käytettiin mm Bastiljin valloituksen uhrien muistotilaisuudessa. Gossec tuskin oli poliittisesti radikaali, mutta teki työtä omalla alallaan uudelle vallalle. Symphonie militaire, Marsche lugubre – ja tekipä hän myös sovituksen kuorolle ja orkesterille eräästä laulusta nimeltä Hymne à la Liberté! Gossecin nimeä ei Marseljeesin yhteydessä usein mainita, mutta siellä hän on, laulun takana.

Cherubini nousi vanhan vallan keskeltä mutta selvisi vallankumouksen hengessä sävelletyillä teoksilla. Hymne à la Victoire lienee tunnetuin. Neukomm, tuo kosmopoliitti, selvisi ehjänä kaikkialla. Ottiko oppia suojeliastaan Talleyrandista, joka ei uponnut koskaan?

Niin, he sevisivät, ei kai ole syytä pohtia syitä kovin pitkälle, Kukaan heistä ei menettänyt mainettaan kovien aikojen toimista, mutta musiikkinsa kautta he elävät yhtä kauan kuin ne, joita he musiikillaan ovat muistaneet. Näin on hyvä.

Levytyksiä

Desaugiers, Cherubini, Gossec, Calmel ja Neukomm löytyvät diskografiasta.

Jean Paul Egide Martini: Requiem Christoforos CHR 77413
Charles-Henri Plantade: Requiem Alpha 251