Tämän päivän diskofiili on etuoikeutetussa asemassa. Musiikkia tuotetaan, tallennetaan ja levytetään sen kaikilla osa-alueilla enemmän kuin harrastaja kykenee hankkimaan tai omaksumaan. Vielä muutama vuosikymmen sitten keräilijälle riitti aarteidensa säilyttämiseen lyhyt hylly tai pieni kotelo. Nyt tarvitaan vähänkään pidemmälle päästäessä laajat hyllyköt tai kokonainen huone. CD-formaatti on onneksi vähentänyt tilan tarvetta ja uusimmat ”pakkausmenetelmät” siirtänevät kokoelmat povitaskuun. Muutos on kaksisuuntainen.
Vatikaanin vahalieriöt
Ensimmäinen requiemtaltiointi on peräisin Roomasta, Vatikaanista vuodelta 1904. Gramophone-yhtiön palveluksessa toimineet veljekset Fred (1873–1951) ja Will Gainsberg olivat muuttaneet Eurooppaan Yhdysvalloista. He tajusivat varhain uuden äänentallennustekniikan mahdollisuudet ja alkoivat kiertää ympäri Eurooppaa uusia tallennuskohteita etsien. Veljekset kävivät jopa Helsingissä 1904 Samana vuonna matka suuntautui toistamiseen Roomaan. Edellisellä matkalla he olivat onnistuneet taltioimaan ensimmäisen kerran paavin puhetta. Kyseessä oli paavi Leo XIII (k. 1903), joka lyhyessä otoksessa siunasi kansaa eräällä roomalaisella aukiolla.
Musiikin kannalta tärkeintä oli äänitysstudion kokoaminen Vatikaanin kuuluisaan Sikstiiniläiskappeliin. Siellä taltioitiin viimeisen ”virallisen” kastraatin Alessandro Moreschin (1858–1922) bravuureja. Näiden joukossa on kaksi requiem-osaa. Leibachin Pie Jesu ja Eugenio Terzianin Hostias Offertoriumista. Silloisille vahalieriöille tallennetuista, myöhemmin hyvin vähän esitetyitä kappaleista tuli requiemin historiaa.
Myöhemmin kastraatin ääntä on yritetty tuottaa digitaalisesti esimerkiksi Farinellin elämää käsittelevässä filmissä. Moreschin laulamissa kappaleissa voi kuitenkin aistia innostuksen ja hartauden, jota ei voi luoda millään tekniikalla. Kappaleet on siirretty CD-muotoon, OPAL CD 9823 (1987).
Täydellisen kokoelman mahdottomuus
Tallennustekniikka kehittyi nopeasti. Levysoittimet ja radio toivat musiikin tavallisen kuuntelijan ulottuville. Jean Sibeliuskin kiitteli kehitystä eräässä harvoista haastatteluistaan toteamalla, kuinka ennen piti matkustaa Pariisiin kuullakseen Berlioz’n Fantastisen sinfonian. Nyt sen voi kuulla omassa nojatuolissaan. Tekniikan kehitys demokratisoi pääsyn musiikin maailmaan.
Requiem-tallennusten määrä oli aluksi kapea. Tilastoja ei liene kovin tarkasti mutta vielä LP-kaudelle tultaessa äänitteet olivat lähinnä Mozartin, Verdin ja Brahmsin messuista. Diskofiilillä saattoi olla lähes täydellinen kokoelma.
CD-formaatti muutti kaiken. Silloin alkoi syntyä uusia teoksia jotka saivat välittömästi tallennuksen. Samoihin aikoihin syntyi kiinnostus ”vanhaan musiikkiin”. Esiin kaivettiin unohtuneita vuosikymmeniä tai jopa satoja vuosia ”nukkuneita” teoksia. Löytyi todellisia aarteita.
Diskofiilin vaikeudeksi muodostuikin tarjonnan runsaus. Levytyksiä tehtiin tekniikan helpottuessa pienissäkin yhtiöissä ja aivan paikallisesti. Teosten etsijää auttoivat suuret painetut (ja kalliit) luettelot kuten Gramophone, Bielefelder, Diapason ja Schwann. Turisti voi tehdä löytöjä pienistäkin liikkeistä matkoillaan.
Sitten tuli netti, internet. Taas uusi järisyttävä mullistus. Painettuja luetteloita tehdään edelleenkin, mutta niiden merkitys on vähentynyt. Netissä sopivia hakusanoja käyttäen voi löytää kappaleita, joita vanhoin menetelmin ei olisi koskaan tavoittanut. Jpc Saksassa ja Presto Classical Englannissa pitävät ajan tasalla.
Ongelmana ei olekaan kohteiden vähyys vaan ylenpalttinen runsaus. Pelkoa kokoelman tulemisesta ”täydelliseksi” ei ole. Requiemin tai useamman säveltäjiä on rekisteröity yli kolme tuhatta ja teoksia yli viisi tuhatta.
Onko levytetty konsertti konsertti ollenkaan?
Levytetyn musiikin arvosta on esitetty kovin erilaisia näkemyksiä. Toista äärimmäisyyttä edusti romanialainen kapellimestari Sergiu Celibidache (1912–1996).Hän ei halunnut esityksiään levytettävän lainkaan. Musiikin aito ja luonnollinen kokemus voi syntyä vain konserttitilanteessa. Mestari heitti suorasukaisen toteamuksen: ”Levytetty musiikki on samaa kuin menisi BB:n kuvan kanssa sänkyyn.”
Toisin ajatteli kanadalainen pianistipersoonallisuus Glenn Gould (1932–1982). Hän keskeytti jo huipulle nousseen konserttiuransa koska oli kokenut yleisön ja erilaiset konserttijärjestelyt oikean musisoinnin häiriöksi. Hän uskoi, että tulevaisuudessa musiikki leviää kaikkein tehokkaimmin lähinnä teknisten innovaatioiden kautta. Hän ennusti jopa koko konsertti-instituution näivettymistä.
Requiem-diskofiili voi helposti lähentyä Gouldin visioita vaikka kuinka olisi kokenut suuria tunteita elävässä konsertissa. Tämän kirjoittajalle Berlioz’n ”Messe des Morts” Lontoon Promseissa 1986 on kaiken livemusiikin huippu. Mutta kuitenkin. Ilman insinöörien ja teknikoiden huimaa kekseliäisyyttä tuntisin ehkä parisenkymmentä sielunmessua, ainakin jos rajana olisivat Suomessa esitetyt messut.
Tuo tekniikka on palvellut myös kriitikko Celibidachen musiikkia. Yksi hänen sloganeistaan oli: ”Hyvän musiikin ensimmäinen tuntomerkki ovat hitaat tempot.” Celibidachen johtaman Mozartin Requiemin kestoksi on levykanteen merkitty 68 minuuttia (EMI Classics 5578472, 2004). Onko se hyvä vai huono tulkinta, sen voi nyt itsekukin tarkistaa levyltä. Myös muu Celibidachen tuotanto on mestarin kuoleman jälkeen saanut pyöreän muodon, varsinkin 1800-luvun suurten sinfoonikkojen kuten Brucknerin ja Brahmsin sinfoniat.
Kiittäkäämme insinöörejä ja teknikoita, he ovat suuria musiikin ja musiikin harrastajan ystäviä.
(Pentti Kauppi)