Suomessa tunnetun requiemin historia lähtee myös kaukaa keskiajalta ja ja jatkuu lähes katkeamattomana nykypäivään saakka.
Kristinusko tuli Suomeen kahdelta suunnalta, idästä ja lännestä. Päälinjaksi muodostui lännen roomalaiskatolisuus. Jumalanpalvelus ja muut kirkolliset toimitukset muotoutuivat lännen mallien mukaisesti.
Pienen välähdyksen ajan tavoista antaa 1300-luvulta peräisin oleva pyhimyskalenterin pergamenttipalanen. Kirja on löydetty Turusta ja kuvaa oloja 1400-luvulla. Löytyneen palasen yläosaan on kirjoitettu latinan kielellä:
”Muistettava, että sielunmessu on pidettävä Räntämäen kirkossa joka vuosi Nikolaus Rengonpojan sekä hänen vaimonsa ja lastensa muistoksi.”
Tekstin taustalla on ilmeisesti Nikolauksen kirkolle antama huomattava lahjoitus. Vastineeksi kirkko on sitoutunut järjestämään perheelle sielunmessuja ”ikuisesti”. Ajan uskomusten mukaan näin ainakin lyhennettiin vainajien kärsimyksiä kiirastulessa. Sielunmessujen suorittamiseen noina aikoina saattoi liittyä myös kansanomaista taikauskoa.
Messuja luettiin erityisesti maanantaisin ja tiistaisin. Uskottiin, että kadotetuilla ja kiirastulessa kärsivillä oli sunnuntaisin ”vapaapäivä”. Uuden piinan uskottiin helpottuvan jos se aloitettiin sielunmessun rukouksin. Tiistaina rukouksen kohdetta laajennettiin niin että se luettiin kaikkien pyhien alttarilta kaikkien kristittyjen sielujen puolesta. Nämä käytännöt toteutuivat myös Räntämäeltä Turkuun siirtyneessä hiippakuntakeskuksessa.
Dies irae – Vihan päivä
Uskonpuhdistuksen toteuttaminen muutti kirkon toimintoja osin vain muodollisesti. Jumalanpalvelus säilytti katolisen messun pääpiirteet. Radikaalein muutos oli paikallisen kielen käyttö latinan sijaan.
Virsilaulu kuului myös uudistuksen ytimeen ja sen mukana myös requiem säilytti osan itsestään protestanttisessa käytössä.
Katolinen kirkko oli Trenton konsiilissa 1500-luvulla vahvistanut käyttöön viisi sekvenssiä. Näiden virsisovellukset jatkoivat muunneltuna luterilaisessa jumalanpalveluksessa. Myös Dies irae tuli näin suomalaiseen jumalanpalvelukseen. Sen sanoma sopi hyvin myös ”uuteen uskoon”. Monet kriisikaudet koettiin varmasti juuri tämän runoelman kauhunäkyjen kautta.
Hemminki Maskulaisen virsikirja (n.1605) sisältää vihan päivän ensimmäisen suomenkielisen version. Alussa vihan päivä kytketään käännöksessä 2. Pietarinkirjeen kosmiseen maailmanloppuun:
”Sanoi Pietar: Tuomiopäivän, Vihan päivän,
vaivan päivän ylösalais käyvän… ”
Jatkossa erottuvat selvästi Dies irae -runoelman pääosat kuten Tuba mirum, Iudex ergo, Liber scriptus ja Quid sum miser. Hemminki ei ole pyrkinytkään sananmukaiseen käännökseen, kyseessä on enemmänkin vanhan tekstin parafraasi. Eikä sananmukaista haluttu muuallakaan, useilla kielillä vihan päivästä on kymmeniä, jopa satoja, erilaisia versioita.
Virsikirjan mukana tämä sekvenssi on säilynyt uudistetuin sanoin nykyiseenkin virsikirjaan (VK 158).