Requiemin teologiaa

Jumala ja ihminen ovat requiemteksteissä toisistaan erillään mutta samalla toisiaan etsiviä. ”Exaudi orationem meam”, ”kuule minun rukoukseni”. Rukoilija pyytää tulla kuulluksi ja samalla myöntää että ihmiselle riittää vain se, että hän palaa Jumalan yhteyteen.

Ihmisen osa on syntiin langenneen ja tuomiotaan odottavan ihmisen kohtalo. Syyllisyytensä tunnustava ihminen huokaa punastunein kasvoin että Jumala armahtaisi katuvan syntisen: ”Ingemisco tamquam reus”. Lähtökohtana on ihmisen syyllisyys, ”homo reus”, sen seurauksena voi olla vain tuomio. Monet Jumalasta käytetyt nimet korostavat juuri tätä. Jumala on ”Iudex”, tuomari, ”Rex tremendae majestatis”, Kauhistavan vallan kuningas, ”Deus Sebaoth”, Sotajoukkojen Herra. Nimissä on hyvin vanhatestamentillinen sävy.

Requiem oli katolisen kirkon rukous

Synnin ja ”lihan” tuomio ei rajoitu vain ihmispoloiseen. Koko maailma hajotetaan tuhkaksi, kaikki paha paljastetaan viimeistä piirtoa myöten. Requiemin esittämä pelastusnäkemys on täysin identtinen perinteisen kirkollisen näkemyksen kanssa.

Vaikka requiem ei erityisesti korosta luomista se näkyy Jumalan ehdottomassa vallassa. Luonto ja ihminen ovat samaa tekoa ja näin myös saman tuomion alaisia. Näkemys muistuttaa ulkoisesti nykyistä naturalistista korostusta jossa ihminen nähdään ”alastomana apinana”, yhtenä osana elollista (ja elotontakin) luontoa. Vain tulkinta tosiasian merkityksestä erottaa näkemykset. Luomisessa on kuitenkin myös pelastuksen motiivi ja avain. Olisiko Jumala luonut kaikki turhaan?

Näin ei voi olla. Ihminen on luopunut alkuperästään ja Jumalalla täytyy olla jokin keino palauttaa yhteys. Tähän perustuu ihmisen luovuttamaton arvo. Kutsuisiko Jumala takaisin jotain arvotonta? Ihmisellä on säilynyt tietoisuus alkuperästään mutta hänellä ei ole omia keinoja paluuseen. Ainoa mahdollisuus tässä kadotuksen tilassa on rukous. Requiem on sarja rukouksia, jotta ihminen pelastuisi. ”Recordare” esittää tämän jopa hiukan naivisti. ”Rakas Jeesus, muista että juuri minun tähteni tulit maailmaan, älä hukuta minua sinä päivänä … pelasta minut sinä päivänä ettei suuri työsi olisi turha”.

Jeesusta hänen tehtävästään muistuttava rukous lienee enemmän tilanteen tulkintaa rukoilijalle itselleen. Dies irae käyttää tuttuja raamatullisia kuvia vuohista ja lampaista, rukoilija anoo pääsyä ”inter oves”, lampaiden joukkoon. Lopullinen avainsana on kuitenkin ”armo”. Armon ainoa perusta on recordaren liikuttavasti korostama Kristuksen kärsimys. Ihmisen omilla teoilla ei ole merkitystä. Niitä ei yksinkertaisesti ole.

Sielunmessussa pyydetään armoa

Kyseessä on roomalaiskatolinen teksti, sen tähden tämä on syytä nähdä selvästi. Protestanttinen armousko leimaa usein katolisuuden ”ansiouskoksi”. Todellisuus – requiemin tekstillä mitattuna – on toisenlainen. ”Ansio” välähtää vain ohimennen kun ”Hostias” puhuu uhreista ja rukouksista ”pro animabus illis” sielujen pelastumiseksi. Tässäkin vedotaan kuitenkin Jumalan antamiin lupauksiin: ”Quam olim Abrahae promisisti et semini eius”, niin kuin muinoin lupasit Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen.

Suorastaan protestanttinen henki on Dies iraen osassa ”Quid sum miser”.

Quid sum miser tunc dicturus,
quem patronus rogaturus
qum vix iustus sit securus

”Mitä minä raukka silloin sanon?
Ketä voisin anoa puoltajaksi?
Kun vanhurskaskaan ei voi olla varma
kohtalostaan.”

Tuomas tuli luostarihurskauden keskeltä. Ns. kahden tason hurskausihanteen mukaan toiset pyrkivät pelastukseen arjen hurskaudella. He elävät tässä maailmassa arkisia töitä tehden ja lisääntyen. Maalliset siteet tekevät pelastuksen epävarmaksi. Se joka haluaa olla varma, hakee tekoja jotka Jumala erityisesti hyväksyy. Niihin voi päästä vain täydellisesti Jumalalle omistautuen, menemällä luostariin. ”Quid sum miser” turhentaa tuon rakennelman melkein Lutherin sanoin, hurskaskaan ei voi olla varma itsessään. Jumalalle otollista on elämän kokonaisuus josta Luther käyttää nimitystä ”kutsumus”. Siitä ei voi erotella hyvän ja pahan alueita erikseen. Koko elämä on synnin tahraama mutta armon vastaanottaneelle koko elämä on Jumalasta. Luther ilmaisi paradoksin termillä ”simul iustus et peccator”, samalla syntinen ja hurskas.

Requiemin ydinsanoman voi lukea ja kuulla Dies iraen päätöksessä, osassa ”Lacrimosa”.

Lacrimosa dies illa,
qua resurget ex favilla judicandus
homo reus.
Huic ergo parce Deus:
Pie Jesu Domine,
dona eis requiem. Amen

”Kyynelinen on se päivä jolloin
syyllinen ihminen nouse tomusta tuomittavaksi.
Armahda siis häntä Jumala.
Laupias Herra Jeesus,
anna heille lepo ja rauha.
Amen”

Kyynelten päivä on tuomion, toivon ja pelastuksen päivä.

Kuolema ja lopun ajat

Requiemin näyt tulevasta lopusta vastaavat kristillisen kirkon opetusta. Loppu on kosminen: ”Mors stupebit et natura cum resurget creatura”. Itse kuolema ja luonto tulevat hämmästymään viimeisiä päiviä. Ihmiselle tämä merkitsee viimeistä tuomiota.

Raamatullisina esikuvina ovat 2 Pietarin kirjeen 3. luku ja Matteuksen evankeliumin 25. luku. Huomiota herättävää on ettei teksti anna juuri tilaa persoonalliselle pahalle, ”Saatanalle”. Dies irae on Jumalan ankaran tuomion ja lempeän armon kamppailua, lopulta nämä sulavat yhteen. Kysymys on Jumalan ja ihmisen kohtaamisesta. Heidän välissään ei ole Saatana vaan Kristus. ”Pie Jesu,Domine, dona eis requiem”. Asetelma on lopulta suuri mysteeri. Pelastushistoria ei avaudu järjelle tai ymmärrykselle. Vain aavisteleva, ”kuin kuvastimesta”, katsova näkee Paratiisin katastrofin tuolla puolen.

Kuolema (mors) on requiemin lähtökohta ja konkreettinen fakta. Ihminen on aineellisesti hauras ja heikko hetken elävä olento mutta samalla iäisyysolento. Perimmäinen todellisuus avautuu vasta kuoleman tuolla puolen. ”Ad te omnis caro veniet”.

Poisnukkuneita ei rukoilla takaisin. Nykyäänkin eräillä tahoilla vaikuttava hurmoksellisuus ei saa tukea requiemin näyistä. Rakkaan vainajan tie on yksisuuntainen, maallisesta elämästä kohti ikuista kirkkautta. Enkelikuorot ottavat tulijan vastaan. Näyn ”demokraattista” luonnetta kuvaa se että vastaanottajien joukossa on Lasarus, ei kuitenkaan kuolleista herätetty, vaan se kerjäläinen joka sai paikan Abrahamin helmassa.

Katolinen kiirastulioppi ei ole keskeinen, se oikeastaan vain vilahtaa. ”Libera me” puhuu siitä kuinka Jumala tuomitsee maailman tulen kautta, ”per ignem”. Kaiken pelon, synkkyyden ja onnettomuuden läpi sielunmessussa heijastuu usko, toivo ja Jumalan rakkaus luotujaan kohtaan. ”Quia pius es”.

Requiem käyttömusiikkina

1600-luvulta lähtien läntiseen sielunmessuun alkaa tunkeutua tiettyä ajankohtaisuutta ja henkilöitymistä. Ikuisuusteemat saavat uutta tämänpuoleista ulottuvuutta. Säveltäjät luovat omia versioitaan kirkon vakiinnuttamista muodoista ja teemoista. Samalla teokset ovat yhä useammin tilaustöitä. Messulla on ikään kuin yksilöity osoite.

Jean Gilles (1668–1705) sai tilauksen parin manalle menneen Toulosin mahtimiehen perheiltä. Tarinan mukaan valmistunutta messua ei kyettykään lunastamaan. Säveltäjä suuttui ja päätti, että messu esitetään vasta hänen omissa hautajaisissaan. Kuolema tulikin kovin varhain ja messu sai tekijänsä tahtoman kantaesityksen 1705.

Rajoittavasta taustastaan huolimatta Gillesin requiemista tuli yksi aikakauden suosituimmista messuista. Sitä käytettiin Ranskan hovin kuninkaallisissa hautajaisissa ja muiden arvohenkilöiden muistotilaisuuksissa. Gillesin messu soi myös Jean Philippe Rameaun hautajaisissa 1764. Tätä varten messusta oli tehty uusi prameampi sovitus. Messun alkuperäisversio on suorastaan intiimi, herkkä ja kaunis. Kyrie on ikäänkuin siro surumielinen tanssi. Nyt siihen lisättiin puhaltimia ja rumpuja jotka muuttivat teoksen ilmeen mahtipontiseksi ja ulkokohtaisemmaksi.

Uuden version tekijä on Pariisissa pitkään toiminut urkuri ja säveltäjä Michel Corrette (1709-1795). Corrette liitti messuun myös aivan uuden osan ”Carillon des Morts” joka sitten myöhemmin on yleensä jätetty pois. Sen voi kuulla ainakin yhdessä vanhimmista levytyksistä, Archiv 2533461 (1981). Tässä kapellimestari Philippe Herreweghe on julkaissut sen messun liitteenä. Muuten taltiointi pyrkii noudattamaan Gillesin hyvin pelkistettyä ja intimiä linjaa.

Ranskan hovin suosiossa oli myös Eustache du Caurroyn (1549–1609) Missa pro Defunctis. ”Oman” messunsa saivat monet kuninkaalliset kuten Itävallan keisarinna Maria Theresia, Ranskan kuningas Ludvig XVI ja Belgian hovin Marie Louise. Myös Michael Haydn sai 1771 huomattavan tilauksen. Ruhtinaspiispa, kardinaali Sigismund, kuoli ja Haydn sai kunnian tuottaa hautajaismusiikin. Kantaesitys oli ainoalaatuinen. Orkesterissa soitti äitiä lukuunottamatta koko Mozartin perhe. Kun Mozart sitten kuolinvuoteellaan sävelsi messusta omaa versiotaan, muistikuvat Haydnin messusta nousivat pintaan. Varsinkin Haydnin messun introitus on jo Mozartia ennakoiva.

Ehkä laajapohjaisin omistus on ”Messa per Rossinin”. Rossinin kuoleman (1868) jälkeen Giuseppe Verdi ehdotti, että tuon ajan tunnetuimmat italialaiset säveltäjät kirjoittaisivat yhdessä muistomessun Rossinille. Osat, tietyin reunaehdoin, jaettiin hankkeeseen lupautuneille säveltäjille, jotka selviytyivät toimeksiannosta lähes aikataulussa. Erilaisista epäselvyyksistä johtuen valmis teos jäi esittämättä. Tekijöilleen palautetut partituurit kaivettiin uudestaan esiin vasta 1980-luvulla. Silloin järjestettiin myös kantaesitys ja levytys.

Jotkut hankkeeseen osallistuneet sävelsivät myös oman requiemin. Tunnetuin on Giuseppe Verdin Requiem Alessandro Manzonin muistolle. Sen Libera me on jokseenkin suora plagiaatti säveltäjältä itseltään. Verdin osuus Messa per Rossinissa oli juuri tämä osa. Kollektiivinen Requiem on kauttaaltaan suurta musiikkia, mutta Verdin Libera me lienee kuitenkin huippu. Se on ainoana osana jäänyt jatkuvaan konserttikäyttöön requiemin kokonaisteoksen osana.

Messuja tilaustyönä

Täsmäsävelletyt tilausmessut kertovat säveltäjien hämmästyttävästä kyvystä eläytyä vakavaan aiheeseen lyhyelläkin varoitusajalla. Muutaman viikonkin valmistelulla oli joskus jo alustava ennakointi. Michael Haydnin piispa Sigismundin muistoksi sävellettyä messua oli edeltänyt säveltäjän ainoan tyttären kuolema. Requiem ehkä soi hänen tajunnassaan jo etukäteen. Berlioz’n kerrotaan säveltäneen suuren ”Messe des Morts”-messunsa etukäteen odottamaan sopivaa tilausta. Maineikkaan kenraalin kaatuminen Algeriassa toikin Berlioz’lle tilauksen valtiolta. Berlioz’n jättimäisessä messussa onkin enemmän universaalia nimeämätöntä surua kuin henkilökohtaista tunnetta. Tässä lajissa ylittämätön teos.

Musiikin historiassahan on paljon esimerkkejä teoksista, joiden myöhempi käyttötapa poikkeaa alkuperäisestä yhteydestä. Frederic Chopin tuskin ajatteli b molli -pianosonaattia säveltäessään valtiollisia hautajaisia. Mutta niin vain surumarssista tuli myös valtiollisten hautajaisten musiikkia mm Neuvostoliitossa, puhallinorkesterille sovitettuna.

Requiem ajankohtaistui ja maallistui edelleen 1900-luvulla. Siitä enemmän luvuissa protestanttisesta hautajaismusiikista ja sotarequiemeistä.