Didgeridoo on Australian alkuperäiskansojen kehittämä soitin, jonka synty on kaukana tunnetun historian takana. Soitin valmistettiin suuresta tukista, jonka termiitit olivat kovertaneet ontoksi. Se oli varsin painava, jopa niin että kerrotaan sitä käytetyn kerran jopa murha- aseena. Kaksi didgeridoon soittajaa olivat riitautuneet, ”Pitkä Harri” oli suutuksissaan lyönyt ”Sammakko Keviniä” soittimellaan päähän niin että tämä kuoli. Oikeus tuomitsi Harrin taposta.
Soitin tuli requiemin alueelle kahta tietä, ensin ”virtuaalisesti”.
Miesääni didgeridoon tapaan
Malcolm Williamson (1931–2003) syntyi Sydneyssä, sai musiikkikasvatuksen ja aloitti myös säveltäjän uransa kotiseudullaan. 1952 hän muutti kuitenkin pysyvästi Englantiin, jossa jatkoi uraansa. Williamsonin pääalue oli kuoromusiikki ja hänen sävellyksensä saivat myös arvostusta. Julkisia esityksiä oli kuitenkin harvoin ja levytyksiä tuskin ollenkaan.
Williamsonin musiikki on länsimaista mutta usein siinä näkyy pyrkimys säveltäjän elämän alkujuurille, hän pysyi australialaisena. Näin voidaan nähdä myös hänen requieminsä, josta tuli hänen laajin sävellyksensä.
Requiem for a Tribe Brother (1992) kantaa jo nimessään taustaansa. Sävellystyö alkoi, kun säveltäjä kuuli kotisedultaan läheisen aboriginaliystävän kuolleen.
Teos on äärimmäisen hillitty, harmoninen, varsinkin Kyrie ja Offertorium henkivät ylimaallista rauhaa. Useat teemat on jäljitetty australialaiseen alkuperään. Mutta se didgeridoo, sen hän tuo mukaan a cappella -teokseen antamalla miesäänten laulaa ”didgeridoon tapaan”. A cappella-requem on requiemin uusimmissa luomuksissa melko harvinainen, Williamsonin kunnianosoitus ”heimoveljelleen” on näistä hienoimpia.
Kantaesitys oli jo 1992 mutta teoksen esittänyt ”Joyful Company of Singers” tahtoi esittää sen myös säveltäjän omissa hautajaisissa 2003. Tämä oli erityisesti kuoron johtajan, Peter Broadbentin, tahto.
Didgeridoo ja ihmisen ääni
Peter Sculthorpe (s. 1929), Williamsonin aikalainen, joka myös vieraili Englannissa, toi didgeridoon aivan konkreettisesti sielunmessuun. Sculthorpella oli jo aiemmin sävelletty Requiem sellolle. Siinä hän sovelsi vanhoja gregoriaanisia teemoja ilman sanoja. Uusi requiem oli erilainen, enemmän omaan aikaan ja paikkaan sidottu. Säveltäjän ajatukset suuntautuivat usealle taholle, hän halusi muistaa Irakin sodan lapsiuhreja, Australiaan pyrkineitä ja torjuttuja pakolaisia ja vielä Australian sorrettua ja syrjittyä alkuperäisväestöä.
Viimeksi mainittu tulee voimakkaimmin esiin Requiemin latinalaisen tekstin katkaisevassa ”Maranoan kehtolaulussa”. Didgeridoo soi säestäen sanoja joilla ei ole käsitteellistä merkitystä. Sanat on transkriboitu seuraavaan tapaan:
mum-ma war-rum-no
mur-ra wathun-no
ween-ji-na
bu-ki ya-ka
ween ji-na
bu-ki ya-ka
Didgeridoon ja ihmisäänen yhdistelmä on tässä ainutlaatuinen. Siinä on mystiikkaa, siinä on kaikua ajoista, jolloin myöhempien kulttuurien alkuidut syntyivät. Sculthorpe on taitavasti kutonut tuon mittaamattoman tien yhteen, kun kehtolaulusta siirrytään Sanctus-osaan, jossa taas ”länsimainen” soitinmusiikki ja ja laulu sekoittuvat ikivanhaan äänimaailmaan. Jo Kyrie sisältää tämän yhdistelmän pohjan, mutta Sanctus luo todellisen synteesin.
Kiplingin ”valkoisen miehen taakka” saa eräänlaisen sovituksen tässä sielunmessussa. Sorretut ja sortajat kohtaavat musiikissa tavalla, jossa alistussuhteet häviävät.
Kadonneen maailman laulut
Williamsonin ja Sculthorpen tapainen motiivi on myös amerikkalaisella Jonathan Eliasilla, jonka requiem on otsikoitu Requiem for the Americas. Requiem koostuu Amerikan alkuperäiskulttuureja kuvaavasta laulusarjasta ”Songs from the lost world”.
Näissä kolmessa teoksessa voi aistia myöhempien sukupolvien katumusta, sovituksen tarvetta ja kunnioitusta menneiden sukupolvien kärsimyksiä ja vääryyksiä kohtaan.
Levytykset
Malcolm Williamson,Requiem for a Tribe Brother, Naxos 8557783, 2005
Peter Sculthorpe, Requiem, ABC 4765692, 2005
Jonathan Elias, Requiem for the Americas, Enigma 7733542, 1989