Keskiajalla syntynyt ja laajentunut sekvenssirunous tuotti satoja, jopa tuhansia erilaisia liturgisia sävellyksiä. Trenton konsiili rajoitti sitten kirkon viralliseen käyttöön vain viisi sekvenssiä, joiden sanoma parhaiten soveltui kirkkovuoden kulkuun. Kaikki viisi ovat innostaneet säveltäjiä omiin tulkintoihin, ehkä kaikkein eniten Dies irae, Vihan päivä. Tavallisimmin se on sävelletty yhdeksi osaksi kokonaiseen sielunmessuun, mutta monet säveltäjät ovat tyytyneet myös pelkkään sekvenssiin.
Jean Baptiste Lully (1632–1687)
on hyvin tunnettu persoona Ranskan hovista. Hän oli päässyt Ludvig XIV:n suosioon ja hallitsi suvereenisti hovin musiikkielämää vuosikymmenet. Heinäkuun 30. päivänä 1683 Aurinkokuninkaan puoliso Marie-Thérèse kuoli. Tilaus kuningattaren hautausmusiikin säveltämiseen lankesi itseoikeutetusti Lullylle. Musiikin tekstiksi ja pohjaksi Lully valitsi Dies iraen.
Varsinkin myöhempien käytäntöjen kannalta valinta oli varsin mielenkiintoinen. Juuri Ranskassa oli jo tätä ennen sävelletty sielunmessuja ilman sekvenssiä, ja myöhemmin tapa jopa yleistyi niin että siitä tuli aivan tunnusomainen ranskalainen muoto. Dies irae oli joidenkin mielestä sopimaton varsinkin silloin, jos kyse oli omistuksesta jollekin nimetylle henkilölle. Haluttiin lempeämpiä, pehmeämpiä sävyjä.
Lully valitsi toisin, ja tulos puhuu puolestaan.
(YouTube-linkki, jos video ei lataudu)
Jylisevä basso luo ensin suorastaan pelottavan ilmapiirin, perinteinen gregoriaaninen teema saa upean tulkinnan. Pian sävy muuttuu. Orkesteri ja kuoro saavat kirkkaan, suorastaan taivaallisen soinnin. Lopun Pie Jesu -säkeitä edeltävä johdanto, orkesteri-intro, on varmasti intohimoisinta musiikkia, jota tuohon aikaan on kirjoitettu. Lully onnistuu tiivistämään tähän parikymmenminuuttiseen motettiinsa Dies iraen kaikki perustunnot: pelon, kaipauksen, toivon ja näyt ikuisesta valosta.
Eikö Dies irae ole jo yksinään koko sielunmessun tiivistelmä! Siitähän sen suuren suosiokin täytyy johtua.
Francois Giroust (1738–1799)
on nykyään jokseenkin tuntematon säveltäjä, mutta omana aikanaan tärkeä tekijä Pariisinkin musiikkipiireissä. Hänen versionsa Dies irae -sekvenssistä (Prose des Morts) on lähes kauttaaltaan synkkä. Alun orkesterijohdanto tuo heti vihan päivän teeman synkimmillään. Vasta aivan lopussa ilmapiiri lientyy. Lux aeterna kuitenkin puuttuu, ja päätöskin tuo Lacrimosan sananmukaisesti kyynelten läpi. Teos on vuodelta 1765, mutta kenelle tai mihin omistettu, siitä ei ole tietoa.
Francesco Pasquale Ricci (1732–1817)
sävelsi Dies iraen, joka on tämän genren todellinen helmi.
Ricci syntyi ja kuoli Italian Comossa mutta vaikutti myös Ranskassa. Pariisissa hän julkaisi ensimmäisen ”Sinfonia Consertante” -sävellyksen ja työskenteli yhdessä mm Johann Christian Bachin kanssa Lontoossa.
Dies irae alkaa hyvin juhlavasti. Orkesteri on kokoonpanoltaan ajankohdan standardin mukainen, mutta teoksen voima on rakennettu ensisijaisesti ihmisäänen varaan. ”Quantus tremor” ja ”Tuba mirum” luovat tiiviin jännitteen sopraanon ja contra-alton duettona. Contratenorille on taas omistettu ”Qui Mariam” ja sitä seuraavat säkeet. ”Recordare”-osassa contra-alto tekee yksin huikean soolon, siinä yhdistyvät juhlavuus, suru, kaipaus ja herkkä rukous: ”Recordare Jesu Piae”. ”Qui Mariam” on taas tenorin jo oopperaan viittaava osuus, loistokas ja tunnepitoinen.
Riccin musiikin tempo on kauttaaltaan vakava ja hidas, largo, grave, adagio antavat yleisilmeen. Esitysmerkinnät affettuoso ja spirituoso täydentävät musiikin vakavuutta. ”Pie Jesu”, grave tässäkin, huipentuu järisyttävään Amen-ylistykseen, jonka sävy ennakoi Rossinin Stabat Materin Amen-versiota. Riccin motiiveja sävellyksen takana ei tunneta, mutta teos esitettiin usein Comon katedraalissa ”juhlallisissa tilaisuuksissa”.
Dies irae, sydänverellä
Vatikaanin II Konsiili (1962–1965) poisti Dies iraen kirkollisen sielunmessun kaavasta. Se ei kuitenkaan pyyhi pois näitä lukuisia sydänverellä kirjoitettuja tulkintoja, jotka ovat koko requiem-genren syvintä ydintä. Oireellistahan on vielä se, että juuri tämä teema on tunkeutunut myös kymmeniin aivan maallisiin orkesteri- ja lauluteoksiin. Tunnetuimpina Berliozin, Lisztin ja Rahmaninovin sovellukset.
Levytyksiä
J-P Lully, Dies irae Erato 063011226-2
M-R. Delalande Dies irae HMC 901352
Francois Giroust, Dies irae Erato 2292-45024-2
Giuseppe Gazzaniga, Dies irae GB 5513-2
P. Ricci, Dies irae Nuova Era 7244
Giovanni Legrenzi, Dies irae RIC 236
Artikkelikuva:
Charles Beaubrun (1604–1692), Queen Marie Thérèse and her son the Dauphin of France