Musiikin historiassa on monia murroskohtia, jotka kytkeytyvät yhteen teokseen. Stravinskyn Le sacre du printeps 1913 aloitti uuden aikakauden, Beethovenin Eroica 1803 mursi väkevästi sinfonian perinteiset rajat, Monteverdin Orfeo 1607 nosti oopperan kerralla aivan uudelle tasolle.
Antoine Brumelin (n. 1460-1520) 12-ääninen messu Et ecce terrae motus kuulunee näihin suuriin huippuihin kirkollisen musiikin alueella. Myös Brumelin Missa pro defunctis nousee aikalaisten joukossa erityisasemaan. Siinä Brumel liittää ensimmäisten joukossa (ellei aivan ensimmäisenä) sielunmessuun moniäänisen sekvenssin, Dies iraen.
Requiemin osista Dies irae on ollut aivan erityisesti säveltäjien suosiossa. Sen näkyvyyttä tai kuuluvuutta on luonnollisesti lisännyt osan pituus. Lisäksi Dies irae on jo itsessäänkin kuin requiem. Tuomion, tuhon, synnin ja syyllisyyden, Kristuksen kärsimyksen ja sovituksen, armon ja anteeksiannon kaikki elementit ovat siinä mukana.
Niinpä monet säveltäjät ovatkin tyytyneet säveltämään vain Dies iraen.
Brumelin tulkinta Tuomas Celanolaisen runoelmasta ei ole vain uusi elementti muotoaan hakevaan sielunmessuun, se on sävellyksenä tasolla, johon yllettiin yleisemmin vasta 1600-luvulla.
Brumelin Tuba mirum on luonteeltaan selvästi ohjelmallinen. Jylhät vasket luovat vahvan lopunajan tunnun. Vielä monet 1700-luvunkin säveltäjät sovittivat pasuunoiden osuuden kirkkaille sopraanoille. Vaikutus on kalpea varjo tekstistä.
Trenton konsiili (1545–1563) liitti Dies iraen virallisesti sielunmessun kaavaan. Ennen tuota päätöstä sitä oli käytetty vain vähän. Christobal de Morales (1500–1553) käytti sekvenssiä mutta otti siitä mukaan vain pari säettä: ”Pie Jesu Domine”. Antoine Brumel kulki paljon aikaansa edellä.
Levytyksiä
Brumel, Sequentia Dies irae, Sony SK 46348 , 1990 (VIVARTE)
Brumel, Requiem, Gaudeamus CD GAU 352, 2005
(Pentti Kauppi)