”Beethoven on kuollut ja hänen jälkeensä ei kenenkään kannata säveltää sinfoniaa.” Tällainen tokaisu on pantu Richard Wagnerin sanomaksi. Ajatuksen sellaisenaan voi ymmärtää, mutta Wagnerin ylisuuren egon takaa se tuntuu oudolta. Jos Wagner olisi orientoitunut sinfonian suuntaan, millainen sinfoniasarja hänen tuotannostaan olisi voinut muodostua? Kysymys on tietysti täysin turha: Wagnerin persoona suuntautui oopperaan, samoja aineksia ei olisi muotoutunut suuntausta vaihtamalla.
Ranskalainen Hector Berlioz (1803–1869) tunsi varmasti Beethovenin sinfoniat ja tiesi tämän kuolleen, mutta asennoitui toisin kuin myöhemmin Wagner. Jo 1830, kolme vuotta Beethovenin kuoleman jälkeen, Pariisissa kantaesitettiin Berlioz’n Fantastinen sinfonia. Se oli raju haaste koko silloiselle musiikkimaailmalle. Sinfoniassa kuljeskeltiin maalla, siinä tanssittiin, mutta ei menuetin tahdissa vaan valssin. Sinfoniassa kuljettiin mestauslavalle ja lopulta huumehoureissa vietettiin hurjaa noitasapattia. Dies iraen kaamea teema soi ylinnä. Kaiken taustalla oli säveltäjän mukaan onneton rakkaus. Todellinen ohjelmamusiikki ja idée fixe oli saanut alkunsa tästä ”Episodista erään taiteilijan elämästä”, joka on sinfonian alaotsikko.
Berlioz’n musiikin juuret pureutuvat kuitenkin vielä vuoden 1830 taaksekin. Kasvu johtaa sitten aina suureen sielunmessuun saakka. Jo 1825 nuori, vain parikymppinen säveltäjä oli julkaissut ja esityttänyt suurteoksen Messe solennelle. Se esitettiin vain pari kertaa ja sitten se katosi, säveltäjä sanoi polttaneensa koko teoksen ja joukon muita, koska ei ollut niihin tyytyväinen.
Todellisuus oli toisenlainen.
Partituuri avaimena sävellyshistoriaan
1992 hollantilainen koulunopettaja Frans Moors kaiveli Antwerpenissä arkistojen hyllyköitä ja laatikoita etsiskellen jotain Mozartin messun partituuria. Löytyi jotain muuta. Aivan ehjä ja kokonainen messu, jonka oli säveltänyt Hector Berlioz. Säveltäjä oli lahjoittanut alkuperäisen partituurin ystävälleen A. Bessemsille 1835, ja monien vaiheiden jälkeen tuhotuksi luultu partituuri oli kulkeutunut Antwerpeniin tammiarkkuun pölyttymään.
Partituurin tutkijat tekivät ihmeellisiä löytöjä. Eräät messun osat olivat kovin tuttuja. Niistä löytyi lähes suoria lainoja Berlioz’n oopperaan Benvenuto Cellini, Te Deumin huikea tenorisoolo ”Te ergo quesumus” oli messun Agnus Dei. Gratias sisälsi teeman Fantastisen sinfonian hitaaseen osaan. Hurjin löytö oli Credon ”Resurrexit”: Berlioz’n Requiemin tunnetuin osa, Tuba mirum, oli siinä hahmollaan. Samat trumpetit, mutta huomattavasti laajennetussa kokoonpanossa. Ja vielä tärkeä osa Benvenuto Celliniin.
Nuori Berlioz oli löytänyt jo ensimmäiseen suureen teokseensa ainekset, jotka tuossa vaiheessa eivät vielä löytäneet paikkaansa säveltäjän tajunnassa mutta joille myöhemmin löytyi kypsän taiteilijan luoma kehys.
Berlioz’n sielunmessun Grande Messe des Morts (1837) synnystä on kirjoitettu ja tiedetty paljon. Se on pitkän prosessin tulos, se oli säveltäjän tajunnassa jo odottamassa kun tilaus säveltämiseen tuli. Tuon nuoruuden tuhotun ja uudelleen löydetyn messun kautta kehitysprosessi piteni vuosilla ja alkoi koskea suurta osaa Berlioz’n tuotannosta.
Berlioz’n Requiem on äärimmäisyyksien summa. Ylisuuri kokoonpano valtavine kuoroineen pauhaa tuhoa, kauhua ja hävitystä. Dies irae on ainutlaatuinen. Hänellä on esikuvia, Gossec ja Desaugiers, mutta Berlioz on luonut aivan uuden hahmon. Valtavien purkausten ja äänimassojen kontrastina on säestyksetön kuoro (”Querens me”), suurten vaskiryhmien vastapainona Sanctuksen soolotenori, pauhun ja jylinän tasapainottajana pyhä hartaus. Ja aivan päätöksenä kuuluisat 16 patarumpua jotka jyrisevät Tuba mirumissa kosmista tuhoa ja uhkaa – Agnus Dein päättää niiden yhteinen vaimea, hiljainen humina. Sielunmessun Introitus nousee hiljaisuudesta ikään kuin varoen ensimmäisillä orkesterisoinnuilla, ja hiljaisuuteen se taas laskeutuu patarumpujen vaimentuessa.
Levytyksiä
Messe solenelle löytyy Philips 442137-2 1993 / Sir John Eliot Gardiner
Messe des Morts on levytetty jo kymmeniä kertoja. Klassikkoja ovat Sir Colin Davisin tulkinnat, joista vanhin lienee Philips 6768002 (LP). Uusin on aivan tuore, varmasti kaupoissa.
Itselläni on DENON CO 73205-6/Eliahu Inbal. 1989 (Vuosi tekee tästäkin klassikon).
(Pentti Kauppi)